Tuplataskaamisesta työelämän uusi musta

Työelämässä kuuluu multitaskata eli tehdä montaa tehtävää samaan aikaan. Multitaskaaja on motivoitunut ja tehokas työntekijä, joka yhdellä kädellä heittelee ilmaan palloja ja lopuilla käsillä ottaa niitä vastaan.

Multitaskaajan työ on pirstaloitunut pieniksi palasiksi, joita tehdään suurissa verkostoissa. Pieniä palasia ja suuria verkostoja sovitellaan yhteen sähköpostissa, doodlessa, googledrivessa, moodlessa, intrassa, extrassa, whatsappissa ja facebookissa. Niin ja palavereissa, workshopeissa, seminaareissa ja työpajoissa. Työpaikalla, kotona, läsnä ja etänä, työajalla ja vapaalla.

Multitaskaaminen heijastaa ja vahvistaa käsitystä työelämästä palapelinä, jossa palat on heitetty ilmaan, sitten käsketty ottaa ne kiinni, mutta lopulta kielletty kokoamasta yhteen. Kokonaisuus jää etäiseksi, kun huomio kiinnittyy ilmasta putoileviin palloihin ja irtonaisiin palapelin paloihin. Multitaskaajalta kädet eivät lopu koskaan, eivät myöskään pallot - työmotivaatio, työnilo ja tehokkuus sen sijaan voivat loppua.

Itse olen päättänyt uida vastavirtaan - jos ei tässä niin missä sitten? Olen päättänyt tehdä työssäni vain ja ainostaan kahta asiaa ja niitäkin eri aikaan - järjestän ja vuorovaikutan. Nämä kaksi asiaa täyttävät työpäivät ja ne riittävät, en siis tee yhtään sen enempää enkä yhtään vähempää.

Jatkossa täytän ajatukseni, tekemiseni ja kalenterini ihmisten, asioiden, prosessien, sanojen, eurojen ja verkostojen järjestämisellä sekä lisäksi vuorovaikutuksella ihmisten, asioiden, prosessien, sanojen, eurojen tai verkostojen kanssa. Johtaminen, laatutyö, taloushallinto, kehittäminen, opetus, konsultointi jne. putoavat tästä lähtien kätevästi kahteen kategoriaan: järjestämiseen ja vuorovaikutukseen. Sen sijaan, että puuhastelisin useilla eri alueilla ja kokisin riittämättömyyttä niillä kaikilla, keskityn syventämään osaamistani järjestämisessä ja vuorovaikutuksessa.

Oliko hyvä palaveri? Ei, mutta syntyi kyllä hyvää vuorovaikutusta. Ovatko tylsät toimistorutiinit kasaantuneet? Eivät, mutta pitääkin varata aikaa arjen järjestämiselle. Onko liikaa kokouksia? Liikaa sähköposteja? No riippuu ihan siitä, mitä niissä järjestetään ja miten hyvin vuorovaikutus siellä sujuu. Miltä kalenterisi näyttää ensi viikolla? No kyllä sinne aina lisää vuorovaikutusta mahtuu, kun ensin järjestän tämän viikon uudelleen.

Mikä sitten muuttuu? Ei välttämättä mikään muu kuin näkökulma ja asenne, mutta se riittää. Tervemenoa multitaskaaminen - tuplataskaaminen on työelämäni uusi musta!

Tervetuloa myös minunkin puolestani, olemmehan kaikki lumihiutaleita yhteisessä hangessa

Viime aikoina olen joutunut esittäytymään ensi kertaa uusille kollegoille ja sidosryhmille eri yhteyksissä ja eri tavoin - kasvokkain, paperilla ja verkon kautta. Sitä luulisi, että itsestä puhuminen ja kirjoittaminen olisi tässä iässä jo aika helppoa, mutta näinhän se ei todellakaan ole. Siinä tilanteessa kun ei oikeastaan olla esittäytymässä, vaan ennemminkin esittämässä itseä.

Itsensä esittämisessä voi epäonnistua kahdella tavalla: ylivalmistautumalla ja alivalmistautumalla.

Ylivalmistautumalla onnistut tuottamaan esityksen, jossa on kliseinen alku ja lässähtävä loppu. Tästä piinallisen tietoisena alat ennen esityksesi puolta väliä hakata päätäsi seinään pääsi sisällä: "Ei näin, ei näin - en minä tällainen ole!" Ylivalmistautumisen tunnistaa aloituslauseesta, joka suurimassa osassa tapauksia menee näin: "Tervetuloa myös minunkin puolestani". Kyllä vaan: "myös minunkin"! Kukaan maailmassa ei ole pystynyt vielä selvittämään, miksi tämä alku liittyy juuri ylivalmistautumiseen, mutta niin se vaan liittyy. Ylivalmistautunutta alkua seuraa puuduttava keskiosa, jota leimaa vuosilukujen, päivämäärien ja yksityiskohtien paljous.:"...sitten 1993 toukokuussa aloin saada pikkuhiljaa gradua valmiiksi eikä aikaakaan, kun hellekesänä 1994 siinä alkoi loppu häämöttää." Käytännössä valtaosan ylivalmistautuneista esityksistä lopettaa puhujan sijasta tilaisuuden puheenjohtaja.

Alivalmistautuminen taas lähtee siitä, että olet sulkenut lähestyvän esittäytymisen pois mielestäsi ja joudut tosipaikan tullen improvisoimaan. Tässä vaiheessa on vielä olemassa se häviävän pieni mahdollisuus, että vedät syvään henkeä ja yksinkertaisesti kerrot kuka olet, mistä tulet ja mitä olet tullut tänne tekemään. Valitettavasti 95 % itsensä esittäjistä jättää tämän mahdollisuuden käyttämättä. Sen sijaan 95 % esittäjistä kehittelee mielessään minuuttia ennen esittäytymistä jonkun monimutkaisen ja vaikeaselkoisen anekdootin, vitsin, metaforan tai teeman, jonka varaan yrittää sitten rakentaa esittäytymisen. Alivalmistautumisen tunnistaa esimerkiksi tämäntyyppisistä avauksista: "Iltapäivää hyvät kollegat eli eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Ja tämän sanon siksi, että minun mielestäni me kaikki olemme lumihiutaleita yhteisessä hangessa." Alivalmistaumista seuraavaa hämmennystä et voi paikata millään tiedossa olevalla tavalla. Sen sijaan joudut hämmentyneen yleisön lisäksi itse kuuntelemaan omaa puhettasi, joka juoksee kaukana tietoisen aivotoimintasi edellä.

Alivalmistautumisen hyvä tai huono puoli ylivalmistautumiseen verrattuna on se, että ylivalmistautuneesta itsensä esittämisestä vai 3% kuulijoista muistaa jälkeenpäin edes kuulleensa esittäytymistä. Alivalmistautuneen esittämisen ollessa kyseessä taas 97%:lle kuulijoista jää pysyvä, koskaan muuttumaton muistijälki esittäjästä.

Ensiesittäytymisen jälkeen voit onneksi huokaista helpotuksesta ja lopettaa itsesi esittämisen: Sinut on jo tunnistettu.

En voinut aloittaa joogaa, koska Pokémon

Hyvissä ajoin ennen kesälomaa minulla on varsin jäsentynyt näkemys lomasta. Sopivasti sitä sun tätä uutta ja vanhaa, suunnittelematonta vapaa-aikaa ja suunnitelmallista suorittamista, ystäviä ja yksinäisyyttä. Vuoroin metsää ja halkoja, vuoroin kaupunkia ja digiä. Tasapainoa kaiken ja kaiken muun välillä sillä tavalla kivasti, että loman jälkeen on helppoa aloittaa aivan uusi elämä.

Hyvissä ajoin - paljon ennen loman puoliväliä - jäsentynyt näkemykseni hämärtyy epämääräisen suttuiseksi lomamoodiksi.

Otetaan nyt vaikka oletus siitä, että "Lomalla rentoudun mökin terassilla lukemassa hyvää kirjaa". Tämä oletus osoittautuu virheeksi sillä sekunnilla, kun alan luoda olosuhteita rentoutumiselle. Toisin sanoen alan siivota mökin terassia ja sen ympäristöä, tuunata kalusteita, putsata varastossa pölyyntyneet pöydät ja tuolit, virittää kukkia ja kynttilöitä, heitellä huolettomasti huopia rottinkituolien päälle ja valita lukemattomista kirjoista luettavaa... vain tajutakseni, että tuntikausien väsäämisen jälkeen en enää a) näe lukea kirjaa ja b) todellakaan halua istua ulkona palelemassa. Sen sijaan haluan istua sisällä siivoamattomassa mökissä tuijottamassa facebookia tai telkkaria - mielellään vaikka valtaosan lomastani. Fail.

Tai otetaan tämä klassikko: "Lomalla elän terveellisesti, koska arkena en...ööö...ehdi elää terveellisesti". Myös tässä oletuksessa on valitettavasti kaikki pielessä, vaikka ennen lomaa ei siltä tunnukaan. Lomalla en ensinnäkään ehdi yhtään mitään enkä senkään vertaa ja toiseksi lomalla on täysin mahdotonta elää terveellisesti. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että "terveellinen loma"-oletuksen yli kävelee huomattavasti vahvempi "Lomalla irrottelen ja nautin elämästä, koska arkena en...ööö...voi myöntää tekeväni niin". Näiden ristiriitaisten olettamusten summa on se, että syödyt makkarat, päivittäinen jäätelöannos, ilolla kilistellyt kuohuviinit ja valvotut yöt väistämättä kumoavat mökillä suoritetun hyötyliikunnan, satunnaiset vihersmoothiet, golfkierrokset ja hölkät. Big, big fail.

Myös yllättävät ilmiöt voivat johtaa suunnitelmien kariutumiseen - kuten nyt vaikka uusi pelisovellus kännykässä. Nyt ei vaan pysty remontin loppuviimeistelyyn, kirjapinon läpikahlaamiseen tai kahvakuulatreeniin, koska Pokémon. Epic fail?

Puolessa välissä lomaa alkaakin päänsisäinen neuvottelu ja elämysvaihtokauppa siitä, miksi loma kuitenkin on yksi mahtavimmista lomista ikinä: "Ei tässä mitään joogatunteja ehtinyt aloittaa, mutta toisaalta pääsin tasolle 12 ja kehitin itselleni mahtavan Hypnon." "Ehkä en saanut kahlattua läpi suunnittelemiani venäläisiä klassikoita, mutta pari ruotsalaista dekkaria ja kaikki iltapäivälehdet ehdin lukea kannesta kanteen." "Enpä muistanut tänäkään kesänä pitää somelakkoa, mutta sen sijaan uin toisella tavalla vastavirtaan enkä mennyt mustikkametsään."

Hyvissä ajoissa ennen töihin paluuta minulla on taas varsin jäsentynyt näkemys arjesta. Sopivasti sitä sun tätä uutta ja vanhaa, suunnittelematonta vapaa-aikaa ja suunnitelmallista suorittamista, ystäviä ja yksinäisyyttä. Vuoroin metsää ja halkoja, vuoroin kaupunkia ja digiä. Tasapainoa kaiken ja kaiken muun välillä sillä tavalla kivasti...

Ja jos ne joogatunnit eivät ala vieläkään luistaa, palaan siihen sitten talvilomalla.

Seitsemän vuoden seikkailuja ja säätöä

On olemassa teoria, jonka mukaan merkittävät vaiheet ihmisen elämässä seuraavat toisiaan seitsemän vuoden sykleissä. Oli kyse sitten kehitys-, sosiaali- tai keittiöpsykologiasta, omassa elämässäni tuo seitsemän vuotta taitaa olla aika hyvä tarkastelujakso.

Kohta 47-vuotiaana porhallan parhaillani seitsemännen seitsenvuotiskauteni loppua kohti. Tällekin kaudelle mahtuu jos jonkinlaista säätöä henkilökohtaisessa elämässä, parisuhteessa, perheessä, ystävyyssuhteissa ja työelämässä. Suuria iloja, suuria suruja ja surullisia menetyksiä. Paljon huolta ja paljon iloa läheisten kohtaloista. Harmaata arkea ja hilpeitä juhlia...ja monta hyvää maanantaita!

Taaksepäin katsoen näyttää siltä, että seitsenvuotisjakso toisensa jälkeen on aina edellistä tiiviimpi. Iloiset värit ovat kirkkaampia, surulliset synkempiä, muutokset merkittävämpiä kuin ennen. Samalla kun seitsemän vuotta kuluu paljon nopeammin kuin aikaisemmin, se pitää myös enemmän vaihtelua ja sävyjä sisällään.

Otetaan nyt vaikka vain seitsemän vuotta lapsuudesta: aikahan käytännössä pysyi paikoillaan. Seitsemän ensimmäistä elinvuotta aurinko paistoi huhtikuun alusta syyskuun loppuun ja loppuaika hiihdettiin ja luisteltiin pikkupakkasessa kauniin luonnon keskellä. Kesät vietettiin mökillä suvun kanssa samalla rakkaalla kaavalla ja muita vuodenaikoja rytmitti koulu. Elämä pysyi raiteillaan ihan itsestään ja maailma oli väriltään tasaisen vadelmanpunainen.

Seuraavat seitsemän vuoden jaksot toki osoittivat todeksi kaiken sen sattumanvaraisuuden, mitä elämään voi mahtua. Jostain syystä kuitenkin ne alkupään jaksot näyttäytyvät näitä viimeisiä tasaisempina - vaikka aika saattaakin kullata muistot. Nimittäin tässä kohdassa sen seitsemättä seitsenvuotiskautta muutokset kirpaisevat todella syvältä. Surut ovat suuria ja vaikeita ylittää. Iloisia asioita ja tärkeitä ihmisiä tekee mieli vaalia entistä tarkemmin. Ihmisiä tulee ikävämpi kuin ennen.

Työpaikan vaihtokaan ei ole ollenkaan vain työpaikan vaihtoa, vaan samalla tulee käytyä se seitsemän vuotta vuoristorataa taaksepäin: Mitä sain tehdä ja kokea, mitä opin, mitä en mistään hinnasta enää toistaisi ja mitä kannattaa jatkaa? Keiden kanssa sain tehdä töitä, saavuttaa unelmia, nauraa katketakseni ja kirota kaiken alimpaan helvettiin? Keiden kanssa sain ystävystyä ja jakaa paljon muutakin kuin työasioita?

Viime maanantaina alkaessani siivota työhuonetta, mietin miten vaikeaa olisi siirtää ja tallentaa kaikki seitsemän vuoden aikana keräämäni aineisto ja tieto eteenpäin. Juu ei, ei ole vaikeaa. Se yksi ohut mappi, joka lopulta jäi jäljelle kaikista paperivuorista, esitteistä, lehtileikkeistä ja epämääräisistä muistiinpanoista, on itse asiassa aika helposti siirrettävissä ihan mihin vaan. Eikä sähköisten aineistojen osalta tilanne taida juurikaan tästä poiketa.

Lounaalla surin tätä havaintoani työkavereiden kanssa ja onneksi päädyimme lohduttavaan ajatukseen. Jos seitsemän vuoden työstä jäljelle jäävä jälki olisi mapitettavissa, olisi tilanne oikeastaan aika huono. Sen sijaan, jos siitä ajasta jää työyhteisöön positiivinen tunnejälki ja pysyviä toimintatapoja, on tilanne aika hyvä. Nähtäväksi jää - mutta ei kyllä mappeihin!

Töiden lisäksi omassa elämässäni on muutoksessa myös perheen arki. Vanhemmat lapset muuttavat omaan kotiin (ja takaisin) ja tuovat uusia perheenjäseniä meille, kuopus alkaa elää teinin elämää ja kotia rempataan muutosten mukaan. Ihania, iloisia muutoksia ja ihmisiä, jotka tuovat hyvää energiaa ja liikettä elämään.

Lomalla ajattelin pohdiskella vähän sitä, miten ja minkälaisen jäljen haluaisin seuraavan seitsemän vuoden aikana jälkeeni jättää. Paperipinon mappiin tai kansion Driveen? Toimintatavan jonkun yhteisön arkeen? Tunnejäljen sydämiin vai lukujonon exceliin?

Nähtäväksi jää, mutta ei välttämättä niihin mappeihin.

Maslow'n tarvehierarkian puuttuva taso

Kukaan markkinoinnin, työpsykologian ja johtajakoulutusten kanssa tekemisissä oleva ei ole voinut välttyä Maslow'n tarvehierarkialta. Puolet asiaan perehtyneistä asiantuntijoista viittaa edelleen esityksissään Maslow'n teoriaan, toinen puoli taas perustaa esityksenä teorian kritiikkiin.

Psykologi Maslow oli hengeltään pikkumaisuuteen kallellaan oleva insinööri, jolla itsellään oli ilmeisesti ylikorostunut tarve järjestää elämä ymmärrettäväksi selkeiden luokittelujen kautta. Tämän tarpeen hän tartutti seuraajiinsa, jotka kiteyttivät ja visualisoivat Maslow'n ajattelun pyramidin muotoiseen rakennelmaan. Viiteen tasoon jaettu pyramidi levisi kulovalkean tavoin ihmistä ymmärtämään pyrkiviin tieteisiin ja tarjosi helposti selitettävän mallin tutkijoille, opettajille ja konsulteille. Maslow lisäsi malliinsa myöhemmin myös kuudennen tason, jonka kukin asiantuntija omista lähtökohdistaan joko lisäsi powerpointteihinsa tai ei.

Maslow'n mukaan ihminen selittyy tarpeidensa mukaan. Minä, ihminen, tarvitsen selviytyäkseni tiettyjä fysiologiaan, turvallisuuteen, yhteenkuuluvuuteen ja rakkauteen, arvonantoon sekä itseni toteuttamiseen ja ylittämiseen liittyviä asioita. Vallitsevan käsityksen mukaan jotkut näistä tarpeista ovat kriittisemmässä asemassa kuin toiset ja tärkeysjärjestys vaihtelee vaikkapa elämäntilanteen mukaan. Ravistelevin esimerkki taitaa olla keskitysleireiltä, joilla fysiologisten tarpeiden täyttyminen oli minimissään, mutta itsensä toteuttamisesta saattoi syntyä keino selvitä kauheuksista hengissä.

Keittiöpsykologina ja psykologin siskona allekirjoitan ilman muuta Maslow'n ajattelun teoriassa ja käytännössä. Sitä paitsi pyramidi on hyvä esitystapa kaikille monimutkaisille asioille. Enkä siis missään nimessä yhdy Maslow’n tarvehierarkian äärimmäisiin kriitikoihin vaan päinvastoin, koen vahvasti olevani ajattelultani uusmaslowilainen. Itse asiassa tässä ollaan nyt jopa tiedeuutisen äärellä - olen nimittäin hiljattain löytänyt Maslow’n tarvehierarkiasta puuttuvan tason.

Maslow’n tarvehierakiasta on tosiaan puuttunut yksi taso ja se taso on tarve heitellä lehmiä. Tämä tarve ei olisi välttämättä koskaan paljastunut ilman nykyaikaisia sosiaalisen median palveluja, käytännössä Facebookia. Faecbookin alkuvaiheessa koko palvelun keskeinen toiminto oli lehmien heittely kaverilta toiselle. Palveluun liityttiin, lisättiin kavereita ja alettiin heitellä kavereille virtuaalisia lehmiä. Näin ilmaistuna asia voi tuntua oudolta, mutta te jotka olitte paikalla muistatte varmasti sen tunteen, kun rankan työpäivän jälkeen istuitte Facebookin ääreen  ja aloitte heitellä lehmiä kavereille? Missään muussa yhteydessä tämä ei ollut koskaan aiemmin ollut mahdollista.

Facebook on muuttunut ja lehmien heittely ei enää sisälly palveluun. Jossain tulevaisuuden tarkastelussa tämä voi osoittautua valtavaksi virheeksi. Mutta hävisikö tarve heitellä lehmiä – poistuiko Maslow’n tarvehierarkiaan ehdottamani uusi taso? Enpä usko, ei poistunut. 

Lähimmäksi lehmän heiton tarpeen tyydytystä pääsee uusista palveluista tällä hetkellä Snapchat. Jo kymmenet - jos ei sadat - tuhannet aikuiset ihmiset kuvaavat itsensä päivittäin palvelussa, muokkaavat kasvonsa merihirviöksi, viiksekkääksi poliisiksi, meikatuksi transuksi tai söpöksi hauvaksi ja lähettävät sen jälkeen kuvansa ystävilleen tai julkiseen jakoon. Eläimiä Snapchatissä ei varsinaisesti pysty kavereille heittelemään - vielä - mutta saman tarpeen palvelu tyydyttää.

Lehmien heittelemisen tarve on ilman muuta ihmisen perustarve. Meillä pitää olla tapoja irrotella, vitsailla, päästää irti ja tehdä typeryyksiä. Haluamme nauraa itsellemme ja ja ottaa ilon irti elämästä. Haluamme hölmöillä ja pelleillä ja kuvata itsemme söpöinä hauvoina. 

Maslow oli nerokas ajattelija, mutta samalla myös tosikko. Hänen ajattelunsa eteenpäin vieminen on mahdollista, mutta vain lisäämällä alkuperäiseen tarvehierarkiaan hiukan kipinää ja iloa. Tarvitsemme ruokaa ja arvostusta, mutta tarvitsemme myös tapoja heitellä lehmiä! 

Kuva: Kahvallinen lehmä.

Mielenmaisemana Miami Vice

Viimeistään 46-vuotiaana tulee miettineeksi, mistä on kotoisin ja mihin joukkoon kuuluu. Tulee miettineeksi sitä, mikä määrittää omaa mielenmaisemaa. Erityisesti sitä tulee miettineeksi lauantai-iltana diskossa, johon on kokoontunut 300 lukioaikaista ystävää ja tuttua. Mikä meitä yhdistää ja mikä erottaa - mihin me oikein kuulumme?

Ikäiseni ihmiset ovat  eläneet 70-, 80-, 90-luvut ja 2000-luvun kaikki vaiheet ja yksi merkittävimmistä vaiheista osui 80-luvulle. Suurin osa Club Galaxyn bileisiin maaliskuussa 2016 osallistuvasta porukasta vietti yhdessä aikaa 12-18-vuotiaina, osa ala-asteelta alkaen ja loput ylä-asteella tai viimeistään lukiossa. Lukion jälkeen tiet erkanivat ja ristesivät taas myöhemmin opiskelupaikoista, perhetilanteista ja työpaikoista riippuen. Minimissään meitä yhdistää Espoo asuin- tai opiskelupaikkakuntana - maksimissaan meitä yhdistää 80-luvun poliittinen ilmapiiri, taloustilanne, vallitseva (nuoriso)kulttuuri, musiikkimaku, muoti ja merkillinen mieltymys värikkäisiin salihousuihin.

Liikututko salaa, kun kuulet Dallasin tunnuskappaleen? Onko sinulla vahva kanta rötösherroihin ja valtion tukemiin seksilomiin. Vertaatko hauskasti Putousta Velipuolikuuhun? Onko jumalan teatteri mahdollisesti edelleen mieltäsi eniten kuohuttava teatteriteko? Olet kenties syntynyt vuonna 1969 tai niillä main?

Suurin osa meistä ei kaipaa paluuta tulevaisuuteen - ei kun siis menneeseen aikaan. Mielestämme olemme edelläkävijöitä, trendsettereitä ja innovatiivisia kokeilijoita ihan tässä ajassa. Se, että olemme hiukan kallellaan kreppirautoihin, pastelliväreihin ja liian lyhyisiin farkkuihin, osoittaa vain tietoista asettumista hyvän maun yläpuolelle.

Mihin me siis kuulumme?

+ - 46-vuotiaiden entisten ja nykyisten espoolaisten mielenmaisema sijoittuu Miami Vicen kuvastoon ja Ruusun aikaan höystettynä puhtailla, valkoisilla lakanoilla. Rakkaimpien muistojen taustalla soi melodinen rock ja tukkahevi silloin kun siellä ei jyskytä manserock tai Duran Duran. Silloin ennen oli ihan ok hengailla sekä lasketteluasuun pukeutuvan jupin että hiuksiaan tupeeraavan rokkarin kanssa ja niin se on kuulkaa nykyäänkin. 

Voit yrittää päästä 80-luvusta eroon, mutta se ei onnistu. Dingon Autiotalo saa silmäsi kostumaan vielä vanhuksenakin ja Rubikin kuution ratkaiseminen tulee aina olemaan yksi merkittävimmistä saavutuksistasi.

Kasari mikä kasari.

Muutosten vuoristorataa takaperin

Suurin osa tuntemistani ihmisistä vastustaa itseään koskevia muutoksia kiihkeästi. Minä taas en todellakaan vastusta muutoksia, koska olen luonteeltani ja työroolissani innovaattori, muutosagentti ja kehittäjä.

Vastustan muutoksia ainoastaan silloin, kun ne ovat muutoksia väärään suuntaan. Väärään suuntaan menevät muutokset ovat sellaisia, joita yleensä ajavat ihmiset, joilla on ongelmia vision kanssa. Visio on joko väärä, tai sitten sitä ei ole ollenkaan. Väärään suuntaan menevän vision tunnistaa helpoiten siitä, että se poikkeaa omasta visiostani.

Vastustan myös muutoksia, joissa visio on yhteinen omani kanssa, mutta tapa päästä sinne väärä. Tällöinkään en vastusta muutosta sinänsä, ainoastaan tapaa tehdä se. Väärin nähden, väärin tehden. Joskus harvoin huomaan vastustavani muutoksia siksi, että en oikein usko jonkun muun havainneen oleellista tarvetta muutokselle ennen itseäni. Tällaisissa tapauksissa olisi parasta, että huomaisimme yhdessä minun ehdottaneen muutosta jo kauan sitten ennen ketään muuta. Tällä tavalla mahdollinen muutosvastarinta - jota itse en mielelläni koe - saataisiin minimoitua.

Nykyaikana kuuluu korostaa epävarmuuden sietämisen ja kokeilukulttuurin merkitystä etenkin kehittämistyössä. Itse siedän epävarmuutta erinomaisesti ja kannustan kaikkia kokeiluihin! Epävarmuuden sietämisen varmistan siten, että minimoin kaikki riskit etukäteen huolellisesti erilaisilla ohjeilla, rajoituksilla ja pelisäännöillä - näin epäonnistumiselle jää hyvin vähän tilaa. Näissä raameissa kannustan kuitenkin kaikkiin mahdollisiin kokeiluihin. Kokeilu taas kannattaa tehdä niin, että sen tavoitteet, toteutustapa ja lopputulos on aika lailla tarkkaan suunniteltu etukäteen ja näistä suunnitelmista ei mielellään kokeilun aikana poiketa.

Muutosten onnistuminen edellyttää valintoja ja päätöksiä. Itselleni valintojen ja päätösten tekeminen on helppoa. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka muutosten suunta ja tahti. Suuntaa voi minun puolestani vaihtaa melkein missä asiassa tahansa, kunhan pysytään samalla radalla kuin aina ennenkin. Eli käytännössä voidaan mennä eteenpäin tai taaksepäin, kunhan etukäteen päätetyltä radalta ei poiketa. Kun suunta on valittu, pitää enää päättää muutosten vauhdista. Oma nyrkkisääntöni on se, että yleensä kannattaa painaa samaan aikaan sekä jarrua että kaasua. Tällä yksinkertaisella tavalla tulee kätevästi minimoitua epäonnistuminen ja usein jopa pysyttyä paikallaan.

Mielelläni näenkin muutokset vuoristoratana, jonka olen itse rakentanut. Tällä radalla saa kulkea suhteellisen vapaasti etu- tai takaperin joko hitaasti tai nopeasti, ihan minun valinnoistani riippuen.

Ja luonnollisesti kaikki ovat tervetulleita tälle vuoristoradalle tekemään muutosta kanssani - kunhan ovat varanneet ja lunastaneet paikkansa etukäteen.

Saisinko palauttaa palautteenne?

Riippuvuussuhteeni palautteeseen alkoi kehittyä vaivihkaa tutkijakoulutuksen aikana. Jatko-opiskelijan piti jatkuvasti asettaa omat ajatukset ja ideat alttiiksi kritiikille, palautteelle ja kommenteille. Eikä se edes riittänyt, vaan niiden pohjalta piti muokata kirjoitukset ja ideat uudelleen ja uudelleen. Vasta pitkän aikaa harjoiteltuani huomasin, miten tärkeää palautteen antaminen, vastaanottaminen ja väittely on ajattelun kehittymisen kannalta.

Lopullisesti hurahdin palautteeseen kuitenkin vasta sielunsiskoni, myyntityön opetuksen gurun ja ex-kollegani ansiosta. Pirjo opetti käytännössä, miten onnistunut myyntityö, oppiminen ja vaikuttaminen voidaan rakentaa antamalla ja ottamalla vastaan palautetta. Opin itsearvioinnin, vertaisarvioinnin ja asiakaspalautteen merkityksen ja tekniikoita paitsi opiskelijoiden tutorina, myös kollegana. Pirjon työparina arvioin omaa ja toistemme työtä jatkuvasti: esityksiä, esiintymisiä, tekstejä, puheita ja vuorovaikutusta. Opin arvostamaan suoraa palautetta ja jopa antamaan sitä itse.

Nykyään olen siis riippuvainen palautteesta. Pidän palautteen antamisesta, kaipaan jatkuvaa palautetta ja nautin palautteen keräämisestä.

Vihaan palautteen vastaanottamista.

Ja nyt ei pidä käsittää väärin. On täysin mahdollista rakastaa palautetta ja vihata sen vastaanottamista. Se tavallaan kuuluu asiaan, vähän niin kuin kylmän veden vihaaminen kuuluu avantoon. Siis tyyliin: Tykkään olla avantouimari, tykkään avantouinnista, tykkään avantouinnin jälkeisestä fiiliksestä - vihaan kylmää vettä avannossa.

Vihaan siis palautteen vastaanottamista ja se johtuu suoraan sanoen siitä, että palaute ei ole aina positiivista. Se on sitä joskus, mutta ei läheskään aina. Ja kun palaute ei ole positiivista, se on negatiivista. Voimme kyllä nimetä negatiivisen palautteen korjaavaksi, kehittäväksi tai rakentavaksi palautteeksi, mutta ei tarvitse kuin vähän rapsuttaa, niin sieltä alta paljastuu negatiivinen palaute. Siis huono palaute. Tai palautehan sinänsä on absoluuttisesti hyvä, mutta negatiivinen palaute - se on palautetta huonosti hoidetusta hommasta. Pieleen meni! Fail.

Negatiivisen palautteen vastaanottaminen on kuin törmäisi kadulla avantoon keskellä kirkasta päivää, ilman ennakkovaroitusta. Kylmä vesi paiskautuu päin naamaa ja seuraa kolme vaihetta. Palauteriippuvaisen on käytävä joka ikinen kerta nämä vaiheet läpi ja hyväksyttävä ne, oikotietä ei ole.

Negatiivisen palautteen vastaanottamisen portaat

1. Stop the press - palaute on väärinkäsitystä. Palaute aiheuttaa kylmiä väreitä, pakoreaktion ja epäuskon. Kysymykset on asetettu väärin, vastaajat on valittu väärin, tulokset on laskettu yhteen väärin ja ylipäänsä on väärin antaa näin väärää palautetta. Tyypillinen tunnerektio: Kiellän palautteen.

2. Palautan palautteenne - pitäkää tunkkinne. Palaute aiheuttaa kiukkua, suuttumusta ja marttyyrin elkeitä. Jos vain tietäisitte, miten minä tämänkin palvelun eteen olen raatanut, ette ehkä antaisi viihtyisyydestä arviota kaksi asteikolla viisi! Ai ei ruoka maistunut? Tiedätkö kuinka moni Afrikan lapsi itkisi kiitollisuudesta, jos saisi ylipäänsä ruokaa! Tyypillinen tunneraktio: Raivostun palautteesta.

3. Palaute on aina totta - vihaan palautteen vastaanottamista. Palaute aiheuttaa pahaa mieltä, syyllisyyttä, uteliaisuutta ja myötätuntoa. On pakko myöntää, että palaute on AINA totta. Jos se on hyvää, se on hiukan todempaa vastaanottajan mielestä kuin huono, mutta totta se on joka tapauksessa. Eli let's face it, pieleen meni! Tyypillinen tunnereaktio: Hyväksyn palautteen, vihaan palautteen vastaanottamista.

Negatiivisen palautteen hyväksymisen jälkeen alkaa hyvä kierre, koska palauteriippuvainen on kuin veljensä peliriippuvainen. Aloitetaan uusi peli, nostetaan panoksia ja parannetaan tuloksia - tässä pelissä on pakko voittaa! Palauteriippuvainen ei jätä palautetta sikseen, vaan tekee kaikkensa saadaakseen jatkossa paremman lopputuloksen ja palautteen. Avannonkin riskillä.

Onneksi jossain kolmannen portaan vaiheilla, kun palaute tuntuu oikein pahalta, puuttuu universumi yleensä peliin ja tasoittaa. Omalla kohdallani sattui kerran niin, että päädyin rankan palauteryöpyn jälkeen täysin lyötynä kauneushoitolaan, jossa ystävällinen kosmetologi totesi minulla olevan kaunis huulenkaari. Pillahdin itkuun ja halasin hämmästynyttä kosmetologia, jolloin saman tien saamani negatiivisen palautteen painoarvo universumissa väheni hiukan.

Palateriippuvaisena saan olla kiitollinen siitäkin, että elämääni on sattunut ihmisiä, jotka osaavat antaa palautteen kuin palautteen äärimmäisen taitavasti. Esimerkiksi poikani, joka tuolta samaiselta kosmetologireissulta palatessani katsoi itkuisia ja värjättyjä silmiäni pitkään ja kysyi varovasti: "Miten toi onnistui sun omasta mielestä?"

Sukkagate

Elämässä riittää vaikeita haasteita globaalilla, kansallisella, sosiaalisella, henkilökohtaisella, abstraktilla ja konkreettisella tasolla. Oikeasti vaikeat haasteet ovat vakavia, merkittäviä ja riipaisevia, sellaisia kuin nälänhätä, pakolaiskriisi, sairaudet ja köyhyys. Sitten on toisella tavalla, jotenkin kevyemmin, vaikeita haasteita, kuten monimutkaiset ihmissuhteet, laihduttaminen ja ammatinvalinta: eivät kuolemanvakavia, mutta vaikeita haasteita kuitenkin.

Ja sitten on sukkia.

Olisi naurettavaa ja mielipuolista väittää, että sukat yksinään olisivat vaikeita tai edes haasteita, eivätkä ne olekaan. Sukkien ei kuitenkaan juuri koskaan tulisi esiintyä yksinään ja siitä ne haasteet sitten alkavatkin. Lisäksi sukka - tai siis sukat - ovat sekä globaalisti, kansallisesti, sosiaalisesti että henkilökohtaisesti arkeen kietoutuvia asioita ja siinäkin mielessä paljon monimutkaisempia, kuin olemme tottuneet ajattelemaan.

Nykyään on trendikästä pysähtyä tarkastelemaan kriittisesti elämäntapojaan ja kulutustottumuksiaan, tapojaan ympäröidä itsensä ja kotinsa paitsi ihmisillä, myös esineillä. Blogit pursuavat ohjeita karsimisesta, kierrätyksestä, luopumisesta, järkeistämisestä ja yksinkertaistamisesta. Olet jo ehkä kuullut KonMarista, organisoijien ammattikunnasta ja Hyvän mielen vaatekaapista? Tai lukenut perheestä, joka sitoutui ostamaan vuoden aikana ainoastaan suomalaisia tuotteita? Tuttavapiiriisi kuuluu varmasti ainakin yksi henkilö, joka pelaa minimalistipeliä tai kieltäytyy ostamasta mitään uutena...ja niin edelleen.

Erittäin trendikästä, erittäin fiksua ja oikeasti erittäin mielenkiintoista. Ja myös aika haastavaa. Mitä uudempia ekologisen ja minimalistisen elämäntavan periaatteet ovat, sitä suurempi riski on järkyttyä, turhaantua ja ahdistua oman arkensa tarkastelusta. Mistä kaikki nämä tavarat ovat tulleet kotiini? Miksi ne ovat tulleet kotiini ja miksi ne ovat siellä edelleen? Miksi en osaa, halua tai voi luopua jonkun lapseni 20 sitten piirtämästä tikku-ukkelista tai kasetista, jolle nauhoitin sata vuotta sitten graduni haastattelut?

Yksi suurista järjestämisen guruista - Marie Kondo - kehottaa käymään kaikki kodin esineet läpi kategorioittain siten, että kotiin jäävien esineiden kriteerinä on niiden kyky tuottaa iloa. Kolme viikkoa kokeiltuani olen vakuuttunut siitä, että tämäntyyppisestä tutkimusretkestä omaan elämään ja sen kaappeihin on mahdollisuus selvitä tulematta hulluksi. Siitä voi jopa nauttia, oppia ja voimaantua. Pikkuhiljaa siitä voi tulla myös pysyvä elämäntapa. Ehdoton edellytys sille on kuitenkin se, että jossain vaiheessa on valmis kohtaamaan suhteensa sukkiin.

Koska itsetuntoni on suhteellisen hyvä ja olen nyt sukkani kohdannut, voin aivan avoimesti kertoa omasta - ihan normaalista ja siististä - kodistani löytyneen yhden päivän kartoituksen tuloksena satoja sukkia. Villasukkia, urheilusukkia, nylonsukkia, pörrösukkia, laskettelusukkia, unisukkia, pitsisukkia, polvisukkia, nilkkasukkia, lentosukkia, golfsukkia, vitsikkäitä sukkia ja varrettomia sukkia. Mustia, valkoisia, värillisiä, kuviollisia, värittömiä ja pahasti värjääntyneitä sukkia. Ohuita ja paksuja ja kaikkea siltä väliltä sukkia. Käytettyjä, pyykättyjä, viikattuja, vielä pakkauksissa olevia ja täysin kulahtaneita sukkia. (Eikä tähän siis lasketa sukkahousuja eikä niitä sukkahousuja, joissa ei edes ole sukkaa jatkeena vaan pelkät housut eli leggingsejä.)

Huomattavan suuri osa näistä sadoista sukista tuli vastaan ilman paria - havainto, joka avasi ensimmäisen kerran silmäni näkemään teoreettisen yhteyden sukkien ja vaikeiden haasteiden välille.

Sukkia löytyi kahden aikuisen, yhden lapsen ja kahden nuoren aikuisen (+ kumppaninsa) hengen taloudesta kaikkia kokoja välillä 36-45. Löytöpaikkoja oli kaikissa kolmessa kerroksessa, kaikissa huoneissa (paitsi keittiössä) ja säilytyspaikat vaihtelivat kaapeista ja laatikoista urheilukasseihin, golfbägeihin, pyykkikoreihin ja eri paikoissa esiintyviin vaatekasoihin. Jossain vaiheessa iltapäivää tajusin kauhukseni laskelmieni perustuvan valheelliseen oletukseen sukkien liikkumattomasta olemuksesta. Kaikkea muuta: jouduin todistamaan sukkien jatkuvaa, dynaamista kiertokulkua kodissani siten, että aamulla eteisestä pyykkikoriin siirtämäni pariton urheilusukka tuli minua vastaan jo alkuillasta kuopuksen huoneen vaatepinosta - edelleen parittomana. Sekosin laskuissani ja näin aika helposti riskin myös vakavampaan sekoamiseen.

Koska kyse kuitenkin oli vain sukista - ei oikeista vaikeista haasteista - ratkaisin kotini sukkagaten määrätietoisen prosessin tuloksena: Kokoa, poista/pese, parita, sijoita ja LAKKAA OSTAMASTA lisää sukkia. Kehitin myös systeemin, jolla sukat päätyvät pyykkikoriin, pesukoneeseen ja sieltä ulos vain parillisina ja kirjoitin sitä varten ohjeet kodinhoitohuoneen seinille ja laatikoihin sijoitettaviin lappuihin. Tällä hetkellä sukkia on suhteellisen vähän, niillä kaikilla on pari ja paikka - ja ne toden totta tuottavat iloa kauniisti viikattuina.

Systeemin lisäksi sukista olisi täysin mahdollista kehittää myös pakkomielle. Sen estämiseksi pohdin jo seuraavaa kategoriaa, jota alan käydä kodissani läpi. Ja tällä kertaa se tulee olemaan jotain sellaista, jolla ei tarvitse olla paria.

Vuoden loppu on kaiken alku

Taidan olla niitä ihmisiä, joille vuodenvaihde edustaa maksimaalista suursiivousta/inventaariota/välitilinpäätöstä elämän kaikilla mahdollisilla kuviteltavilla osa-alueilla. Siivoan kaapit ja sähköpostit, suoritan vuosittaiset terveystarkastukset ja kuntotestit, vaihdan pankin ja vakuutusyhtiön, alan konmarittaa, pelata minimalismipeliä ja hengittää syvään joka aamu ennen aamukahvia. Lupaan halata ihmisiä, eläimiä ja puita (paitsi en eläimiä) enemmän, enkä enää suostu kiireen vietäväksi. Syön mustikoita ja kasvatan yrttejä ikkunalaudalla. Säilytän muutaman tarkkaan valitun paheen, jotta en ala ärsyttää muita ihmisiä tarpeettomasti.

Tammikuu on kuukausien maanantai ja melkein samaan yltää myös syyskuu. Elokuu ei ehdi maanantaiksi vaan kelluu kesän ja syksyn välitilassa vähän kuin sunnuntai-ilta. Ei siinä oikeasti ole sitä potkua, jota maanantailta vaaditaan. Tammikuulla on potkua ja sen takia siihen kannattaa panostaa. Maanantai on viikonpäivien puhdas lupaus - tabula rasa, mahdollisuus uuteen alkuun - ja koko vuoden mittakaavassa niin on tammikuukin.

Ihana tammikuu. Kuin ihmeen kaupalla kaikki hyvä alkaa tammikuussa ja samantien myös kaikki huono saa loppunsa, ihan samassa aikaikkunassa. On oikeastaan ihme, ettei tästä ihmeestä ole syntynyt enempää lauluja tai runoutta. Se, kuka keksi rakkauden, on kaikkien huulilla, mutta kuka ihmettelee kuka keksi tammikuun? Jenni Vartiainen lienee ainoa nopeasti tunnistettava artisti, joka on nostanut tammikuun kaiken kansan tietoisuuteen varsin puhuttelevalla lyriikallaan: 

On tammikuu pitkä ja tipaton

Tammikuu synkkä ja hipaton
Vain sinusta oon selvästi päihtynyt
Tähän elämään uudestisyntynyt.

Suomen kielessä tammi tarkoittaa napaa, akselia, keskipuuta. Tämä kuu jakaa vaikean talviajan kahtia ja on siten keskellä. Se on siis talven keskus.

Tammikuuhun panostaminen on ehdottomasti helpointa joulukuussa. Jo helmikuussa se on huomattavasti haastavampaa, ellei mahdotonta. Jouluperinteet rohkaisevat kaikenlaiseen listaamiseen, järjestämiseen ja raivaamiseen, jotka siloittavat tietä tammikuulle. Ihan kaikki on mahdollista tammikuussa - joulukuun puolelta katsottuna. Joulukuussa voi laiskotella, tuhlata, koristella, ja nautiskella rauhassa. Rajan toisella puolella taas - joulukuusen ja ilotulitusrakettien takana - odottaa ryhti, säästäminen, askeesi ja arki.

Ja sitten tammikuun alkupuolella, helmikuuta kohti mennessä, tästä joulukuun unesta voi herätä virkistyneenä ja jatkaa kuten aina ennenkin.

Väsynyt on poikki

Väsymystä on montaa eri lajia. Tässä vaiheessa vuotta kuulee usein puhuttavan kisaväsymyksestä. Kisaväsymys viittaa tiettyyn urakkaan ja tilanteeseen, jossa joku on antanut kaikkensa. Väsyttää ja kisat saisivat jo päättyä. Reilun kisan jälkeen kisaväsymyksen taltuttaa parhaiten luomulääke eli lepo.

Sitten on sitä väsymystä, jonka paras synonyymi on ehkä ketutus. Se, kun ottaa päähän ja ketuttaa niin paljon, että mikään ei huvita eikä mitään jaksa. Tämän väsymyksen päihittämiseen on kaksi vaihtoehtoista vastareaktiota: hyökkääminen tai pakeneminen. Hankalaa ketutuksessa on se, että väsymys jää helposti hyökkäyksen ja/tai pakenemisen taakse ja ulkopuolisen on vaikea ymmärtää kettuuntuneen käyttäytymistä. Vuorovaikutuksessa on liian usein läsnä pahansuopa kettu, kun oikeasti paikalla kuuluisi olla herkkä ja loukattu murmeli. Asioiden pitäisi näissä tapauksissa ratketa puhumalla asioista, väsymys väistyisi sitä kautta ehkä parhaiten.

Kaikkein rankin väsymys on sitä, kun väsyttää jo niin paljon, ettei enää edes nukuta. Kun ei kerta kaikkiaan ole enää voimia ja ajatuskin avun pyytämisestä uuvuttaa. Väsynyt ei jaksa, väsynyt on poikki. Tähän väsymykseen ei ole toimivaa keittiöpsykologiaa eikä helppoja keinoja, vaan avuksi pitää saada mahdollisimman nopeasti ammattilaiset. 

Kaikki väsymys ei kuitenkaan ole negatiivista vaan myös voimaannuttavaa. Ihan parasta on yliväsynyt joukkohysteria, jolloin päästetään irti kaikesta järkevästä ja hekotetaan tyhmille jutuille. Vai olisiko parasta sittenkin ylipitkän lenkin, valtavan itse kootun halkopinon tai flow-tilassa vietetyn koulutuspäivän aiheuttama väsymys? Se, kun olo on kuin puhkaistulla ilmapallolla - kevyesti tyhjä.

Aikoinaan loukkaannuin, kun kollega veti minut vakavana sivuun workshopissa ja sanoin minun kuulostavan katkeralta ja väsyneeltä. Ja kun esimies pyysi (muutamaa vuotta myöhemmin)  firman juhlissa hyvää herraseuraani ottamaan yhteyttä, jos ketutus tai kisaväsymys joskus nostaisivat päätään ja vaikuttaisivat kotioloihin. Tai kun hyvä ystävä totesi, että näytän ihan järkyttävän väsyneeltä.

Nyky-ymmärrykselläni tulkitsen nuo interventiot välittämisenä ja huolenpitona. Minä olin näille huomauttajille tärkeämpi, kuin väsymystä aiheuttava tilanne. No, kun näistä tilanteista on selvitty, miten minä nyt läheisenä, kollegana tai esimiehenä opin tarttumaan näihin tilanteisiin ja tunnistamaan uupumisen? Entä miten me velvollisuudentuntoiset ja kuuliaiset kansalaiset opimme ottamaan vastaan apua, kun meillä onnellisilla siihen useimmiten on mahdollisuus?

Pimeys ja sateinen sää lisäävät väsymystä. Toisaalta valoja syttyy ihan uusiin paikkoihin ja ne erottuvat pimeydessä kirkkaammin ja paremmin. Toivottavasti vuodenvaihteen väsymys on pääosin sellaista, jonka lepo, tauot ja läheiset ihmiset saavat kääntymään hyväksi energiaksi kevättä kohti.

Matkaseuraa ja seuraelämää seuramatkalla ja elämässä

Matkateema, osa 2. Elämä on kuin matka, mutta matka se vasta onkin kuin elämä. Ja matkalle mahtuu seuraa jos jonkinlaista. Löytyy sitä itse valittua seuraa ja sitten löytyy matkanjärjestäjän tai sattuman järjestämää seuraa: eri ikäistä, eriväristä, eri mieltä olevaa ja eri paikoista kotoisin olevaa porukkaa, vähän matkakohteesta riippuen. Keskiverron, keskiluokkaisen ja keski-ikäisen suomalaisen matkalle ja elämään mahtuu melkein kohteesta riippumatta aika varmasti joku Siilijärveltä, joku Lahesta ja joku josta ei pirukaan ota selvää, kun ei se suostu kertomaan itsestään mitään.

Elämästä voi joissain tapauksissa selvitä kertomatta itsestään juurikaan mitään seuralaisilleen, mutta matkalla se riippuu oppaasta. Jos oppaaksi sattuu reipas ja seuraleikkeihin mieltynyt "Anne", huomaat pian tietäväsi matkaseurueestasi enemmän kuin kotiin jääneestä puolisostasi. Jos taas opas on enemmän "Ritva"-tyyppiä, saa koko seurue vetäytyä rauhassa kuoreensa, mutta sen sijaan Ritvasta tiedämme matkan jälkeen kaiken.

Kokenut matkustaja tunnistaa matkaseuralaistensa roolit viidessä minuutissa. Tuo rouva ei tyydy mihinkään majoitusta, ruokailua tai aikatauluja koskevaan ratkaisuun, vaikka ne on präntätty matkaesitteeseen ja ohjelmaan moneen kertaan jo ennen matkalle lähtöä. Hän tulee vaihtamaan hotellihuoneensa ja mahdollisesti koko hotellin ennen ensimmäisen päivän iltaa. Oppaan viereen istumaan pyrkinyt pariskunta tulee ehdottamaan koko ryhmälle ylimääräistä yhteistä ohjelmaa kaikkiin niihin kohtiin ohjelmassa, joissa lukee "omaehtoista tutustumista kohteeseen". Nuo kolme naista taas ovat alleviivanneet ohjelmasta nimenomaan ne kohdat, joissa lukee "omaehtoista tutustumista kohteeseen" ja merkkailleet punaisia kysymysmerkkejä kohtiin "yhteinen lounas" ja "tutustumista kohteeseen oppaan johdatuksella".

Matkasta selviytymisen strategiat ovat kullekin matkustajatyypille ominaisia, hienovaraisia ja pätevät elämään yleensäkin. Yksinäinen susi järjestää aamiaispöytänsä sen näköiseksi, että odottaa siihen saapuvaksi seuraa, jolloin siihen ei valitettavasti enää mahdu muita. Vaikutelman vahvistamiseksi susi vilkuilee jatkuvasti kelloa ja ovea ja joissain tapauksissa vastailee näyttävästi jopa puhelimeen, joka ei ole soinut: "Ok joo...joo, olen varannut teille pöydän, ai just ootte tulossa?" Muussa elämässä samaa toimintoa voi toteuttaa vaikka outlook-kalenterissa, jossa päivät ja illat saa näyttämään varsin varatuilta merkkaamalla niihin yksityistapahtumina esimerkiksi kaupassa käynnit, viikon tv-sarjat ja ajattelutauot. "Ai pikkujoulut torstai-iltana kolmen kuukauden päästä? Sori ei käy, on ihan täyttä!"

Seuraa janoava ei anna edellisten strategioiden mitenkään häiritä itseään. Hän siirtää epämääräisillä laukku- ja kaulaliinamytyillä varatuiksi merkatut tuolit määrätietoisesti lähemmäs toisiaan, raahaa pöydän viereen oman tyhjän tuolinsa, täräyttää puurolautasen pöytään ja pyytää yksinäistä sutta merkkaamaan listaansa, mihin kaikkeen ylimääräiseen ohjelmaan tämä aikoo matkalla osallistua. Jolloin yksinäinen susi kaivaa salamannopeasti esiin outlook-kalenterinsa ja toteaa harmikseen olevansa varattuna ajankohtina. Ja niin edelleen...

Viimeisenä matkapäivänä matkalainen on niin onnellinen lähestyvästä kotiinpaluusta, että huomaa hämmästyksekseen olevansa varsin kiintynyt sekä matkaoppaaseen että -seuraan. Hätäisimmät vaihtavat jo puhelinnumeroita ja yksinäinen susikin suostuu ryhmäkuvaan lentokentän baarissa.

Maanantai-aamuna alkaa uuden matkan varaaminen. Jos tällä kertaa lähtisikin omatoimimatkalle Intiaan tai yksin reilaamaan Europpaan? Tai jos sittenkin varaisi matkan, jossa mukana tulisi opas ja ihan pieni seurue. Tai vähän isompikin seurue, ei se nyt välttämättä niin paha ole.

Joulurauha ja aikalahjoja

Julistan joulurauhan alkavan maanantaina ja samalla annan aikalahjan perheelle, työkavereille ja yhteistyökumppaneille. Jos minulta tullut kysymys, pyyntö, ehdotus tai vastausta odottava meili painaa to-do listallasi, siirrä se alimmalle riville ja palaa tarvittaessa asiaan tammikuun puolivälissä - soitan kyllä, jos on ihan pakko. Tammikuuhun mennessä asia voi muutenkin olla jo muuttunut, vanhentunut tai ehkä se on kokonaan menettänyt merkityksensä.

Jos mietit, pitäisikö meidän nähdä ennen joulua kaiken kiireen keskellä, älä mieti. Ei pidä. Nähdään vaikka helmikuussa, kun on enemmän aikaa. Älä myöskään mieti, miten ilahduttaisit minua ennen joulua. Kaikista eniten ilahdun siitä, jos rauhoitat joulukuun ja uskot, ettei maailman pidä tulla valmiiksi vielä tänäkään vuonna.

Pikkujoulut voi yhdistää laskiaiseen, eikä silläkään ole kiire.

Joulurauhaa voi rakentaa myös määrätietoisella suunnitelmalla esimerkiksi näin:

10 askelta joulurauhan saavuttamiseksi

1. Istu alas ja tee lista. Listaa ylös kaikki teot, mitä joulun onnistuminen edellyttää.
2. Kasva aikuiseksi. Onko sillä oikeasti väliä, oletko itse käärinyt itse tekemäsi lahjasi itse koristeltuihin pakettipapereihin?
3. Karsi listalta kaikki se, minkä voit.
4. Lämmitä glögiä ja juo se.
5. Jatka listan karsimista.
6. Lämmitä lisää glögiä ja juo se.
7. Jatka listan karsimista ja pura jäljelle jääneet teot kalenteriin.
8. Ylläty iloisesti, kun huomaat kalenterisi jatkuvan joulun jälkeiseen aikaan. Ripottele valtaosa listan tekemisistä tammi-helmikuulle.
9. Tee listalle jääneet teot kalenterisi mukaan.
10. Älä tee mitään muuta.

Joulurauhan saa myös antamalla lahjan tuntemattomalle, esimerkiksi ostamalla kukan vanhukselle, jolla ei ole omia läheisiä (kiitos vinkistä FB-ystäväni!):

http://www.homeinstead.fi/ole-joulupukkina-seniorille

Jos kukan lahjoittaminen ei ole listallasi ja teet sen silti, voit vastineeksi poistaa kalenteristasi jotakin ja istahtaa alas glögille. Aikalahja!

Ilo on meidän puolellamme

Oppimisen ilo on oppivelvollisuuden uusi musta. Suomalainen yrittäjyys, koulutusvienti ja digiloikka lepäävät oppimisen ilon varassa. Kasvatustieteilijät, filosofit, kauppatieteilijät, humanistit, innovoijat, tutkijat, kehittäjät ja konsultit ovat harvoin olleet yhtä samaa mieltä mistään muusta kuin ilon merkityksestä oppimiselle. Oppiminen ilman iloa on epätodennäköistä, keinotekoista ja epäilyttävää.

Koska meitä kiinnostaa oppimisen edistäminen, meitä kiinnostaa myös ilon edistäminen. Ilohan on meidän puolellamme.

Mistä oppimisen ilo sitten kumpuaa? Oma ajankohtainen kokemukseni liittyy tämän blogin kirjoittamiseen. Ensin olin itsekseni iloinen ideasta, sen jälkeen ilahduin hyvistä toteutusvinkeistä ja -linkeistä, sitten kokeilin ja jaoin tuotoksen ja lopulta iloitsin välittömästä palautteesta. Koko prosessin ajan koin puhdasta, silkkaa oppimisen iloa. Ehkä se ei ollut sellaista iloa, mitä koin viime viikolla kun Andre Wickström lisäsi Stand Up-showssaan erilaisiin sanoihin "saaristolais"-etuliitteen, mutta kyllä se iloa oli. Ja joka tapauksessa se oli iloisempaa iloa kuin se, mitä koin kun viereisellä kaistalla ajelehtiva pakettiauto osui edellään ajavan auton puskuriin sen sijaan, että olisi tärähtänyt minun autoni kylkeen.

Kokeneilta bloggareilta opin ilokseni (tai mahdollisen lukijan iloksi) että blogeissa ei jaaritella, vaan asiat kiteytetään listoiksi. Jos kaveri on löytänyt neljä iloa lisäävää asiaa, löydä sinä viisi! Oma listani oppimisen iloa edistävistä asioista on tässä:

Oppimisen ilon edistäjät

1. Havahtuminen siihen, mitä ei osaa.

2. Kipinä siihen, mitä voi tehdä oppiakseen.

3. Kontakti niihin, jotka voivat ohjata ja auttaa.

4. Palaute niiltä, jotka jo osaavat.

Se viides ja ehkä kaikkein arvokkain oppimisen ilon edistäjä on aika. Havahtuminen, syttyminen ja sytyttäminen, vuorovaikutus ja palautteen pyytäminen, antaminen ja hyödyntäminen edellyttävät aikaa ajattelulle ja olemiselle.

Oppimisen aika ei enää ole sama (ei kai ole koskaan ollutkaan) kuin opettajan ohjauksessa koulussa vietetty aika. Vastuu oppimisesta ja oppimisen ilosta ja toisaalta myös vapaus oppia valuu yli koulutilojen ja lukujärjestyksen kaikkialle sinne, missä oppijat muuten aikaansa viettävät. Kotiin ja kavereille, sosiaalisiin verkostoihin, metroihin, peleihin ja yhteisiin vapaa-ajan tiloihin. Formaalin oppilaitoksen opettajien ja ohjaajien käytettävissä oleva aika taas näyttää yhä enemmän täyttyvän muualla tapahtuvan oppimisen tunnistamisella ja tunnustamisella, ohjauksella ja arvioinnilla.

Jos edelleen edes ajatuksissamme rajaamme oppimisen (ilon) ajan oppilaitoksessa tai koulussa vietettyyn aikaan, astumme miinaan sekä vallitsevan oppimiskäsityksen että koulutusta koskevien ankarien säästökuurien edessä.

Kun oppimisen ilo on ajasta ja paikasta riippumatonta, rakentuu samalla uudenlainen oppija. Pulpettirivin etupaikka täydentyy skeittirampilla, viittaaminen twiittaamisella ja läksyjen suorittaminen Minecraftin tai shakin pelaamisella. Ja näköjään sitä oppimisen iloa voi edistää ihan soffanpohjaltakin. Kyllä se ilo on meidän puolellamme.

Maanantaikappaleita ja paloja maanantailta

Jos viikonpäivät ovat tuotteita tai palveluja, maanantain kohdalla on jokin brändäyksessä mennyt merkittävällä tavalla metsään. Miksi maanantain brändipersoona heijastelee ruuhkavuosien keskellä taistelevan, keski-ikäisen toimistotyöntekijän aamuyön tuntien peilikuvaa? Tai keskisuomalaisen, keskikokoisen huoltoaseman takapihaa keskellä marraskuuta? Tai keskimääräistä kehnompaa lopputulosta oikeastaan mistä vaan - maanantaikappaletta?

Kysehän voi yksinkertaisesti olla siitä, että emme ole osanneet määritellä maanantain kohderyhmää ja sen tarpeita oikein. Ehkä emme ole osanneet ottaa käyttäjiä mukaan maanantain muotoiluun, vaan olemme kompastuneet perisuomalaiseen syntiin, tuotekeskeisyyteen:

Yes, tämä seitsemäskin päivä toimii hyvin - tehokas aika alkaa kuudelta ja päättyy viiden paikkeilla ja siinä on tasan 24 tuntia ihan niin kuin näissä muissakin - ja sitä saa muuten kaikissa harmaan sävyissä.

Vai olemmeko yksinkertaisesti asemoineet maanantain väärin suhteessa sen kilpailijoihin? Jos maanantai olisi sijoitettu torstain ja lauantain väliin, markkinaosuus käyttäjien
sydämestä olisi todennäköisesti aivan toista luokkaa kuin nyt. Työyhteisön "Casual Monday" olisi itse asiassa viikon odotetuin päivä!

Tiukasti säädelty viikonpäiväpolitiikka tuo oman jähmeän lisänsä maanantain heikkoon markkina-asemaan. Kuka sen loppujen lopuksi määrittelee, että jokaisen viikon pitäisi alkaa samalla päivällä - miksei viikonpäivien järjestystä arvota joka viikko erikseen? Sovitaan, että ensi viikolla startataan tiistailla ja seuraavaksi tulee sunnuntai ja eletään sitten sen mukaan! Esimerkiksi torstaille tekisi ihan hyvää joutua välillä karaisemaan "toivoa täynnä" olevaa identiteettiään maanantain paikalla.

Tässä blogissa keskiössä ei kuitenkaan ole maanantai, vaan ihmettelyn aiheena on oppimisen ja työntekemisen ilo. Mitä meidän pitäisi nähdä ja tehdä toisin, jotta oppimisen ja työn iloa edistäviä tekijöitä olisi entistä enemmän ja niitä hidastavia tekijöitä entistä vähemmän? Jos maanantaina tuntuu pääsääntöisesti kurjalta lähteä töihin tai opiskelemaan, onko meidän helpompaa siirtää maanantai muualle vai voimmeko muuttaa jotain maanantain ympärillä tai takana olevaa tai siihen kietoutunutta estettä tai hidastetta?

Piece of Monday-blogi perustuu vahvaan visioon oppimisen ja työntekemisen ilosta. Tarkoitus on olla osa perhosvaikutusta, jonka globaali lopputulos on maanantairauha - mitä ikinä se sitten missäkin päin maailmaa juuri nyt merkitsee.

Ja tässä listattuna niitä aidoimpia Maanantaikappaleita - olkaapa hyvä!