Asiaton viesti

Olen ilahduttanut itseäni ja suurta yleisöä tällä blogilla nyt hiukan yli vuoden. Julkaisuja on ilmestynyt harvakseltaan, noin kerran kuukaudessa. Julkaisemattomia tekstejä on syntynyt suurin piirtein saman verran.

Lukijoita blogilla on ollut omasta mielestäni hämmästyttävän paljon senkin jälkeen, kun poistin laskurista omat käyntini ja sukulaiset, joiden velvollisuus on ollut lukea jokainen postaus. Itsekin olen yrittänyt lukea jokaisen tekstini ainakin kerran sen kirjoittamisen jälkeen. Ihan hyvin se on mennyt, vaikka lukukokemukseen onkin usein liittynyt joku merkillinen vierauden tunne.

Mistä sitten olen kirjoittanut? Kuvitelma siitä, että blogillani olisi joku punainen lanka, tyrehtyi alkuunsa siinä kolmannen postauksen paikkeilla. Ei ole ollut mitään punaista lankaa. Aiheet ovat tulleet mieleen yksi kerrallaan ja aika irrallisina, hyvin epämääräistä logiikkaa noudattaen. Sitä sun tätä, sekä että. Kaikenlaista. Matkakokemuksia, tonttuja ja maanantai - näin tämä blogi noin lyhyesti kiteytettynä. Ja silti asiaa on tuntunut riittävän.

Ilmeisesti vuosi onkin se mitta, jolle riittää asiaa tikustakin, ainakin tällä lailla jaksotettuna. Sen vuoden jälkeen vaan ei tunnu löytyvän enää mitään uutta sanottavaa. Ei kerta kaikkiaan yhtä ainutta asiaa, josta pystyisi jotain kirjoittamaan. Tai pystyisi, mutta ei tarvitse.

Ainoa mikä tässä tilanteessa sitten syntyy, onkin asiaton viesti.

Luultavasti annan kuitenkin itselleni armoa tämän blogin kanssa, mutta lukijoilleni en. Otetaan nyt näistä tämän vuoden asiasanoista vaikka maanantairauha, keskeneräisyys, tuplataskaaminen ja disko - jospa niiden kautta löytyisi Asioiden Tonava taas ensi vuonna.

Periksi en anna missään nimessä, oli asiaa tai ei.

Valitse ärsyttävyytesi

Viime aikoina somessa on kiertänyt listoja ärsyttävistä sanonnoista. Esimerkiksi käsitteet meikämandoliini ja teikätamburiini saavat aikaan kylmiä väreitä ihmisissä Hangosta Kemiin, vaikka ilmeisesti joku niitä jossain kuitenkin käyttää.

Kukaan ei kuitenkaan tietääkseni ole tutkinut suomalaisia ärsyttäviä asioita kattavasti, koko väestön tasolla. Jos tällainen tutkimus tehtäisiin, sen tulokset voitaisiin visualisoida käänteisen nuppineulatyynyn näköisenä maisemana. - Kas, Kaarinan seudulla eniten ärsytyspiikkejä näyttää nostavan ruoka suussa puhuminen ja kesäaika. - Menossa Kemiin? Älä vaan ota puheeksi digiloikkaa ja sinuna petaisin sängyn ennen aamiaista! - Keravalta kotoisin? Onpas teillä vaikuttava piikki tuolla sakkaavan joukkoliikenteen kohdalla!

Minut itseni ajaa hulluuden porteille mielettömän ärsyttävä asia, nimittäin ruokapöydän jättäminen pyyhkimättä. Tämä on sellainen asia, jonka uskon nostavan ärsytyspiikkejä kansallisella tasolla - mitenkään kaikkia muita ärsyttävyyksiä väheksymättä. Kun olet ruokaillut, pyyhit pöydän sen jälkeen. Aina. Joka kerta. Aika yksinkertaista. Mikä siinä on niin vaikeaa?

Ärsyttävien asioiden tunnistamisella ja tunnustamisella voisi olla kansantaloudellisesti merkittäviä vaikutuksia palvelujen kehittämiselle, matkailulle ja perheiden hyvinvoinnille. Esimerkiksi hotelliketju, jonka palvelulupauksena olisi aina puhtaaksi pyyhityt pöydät aamiaisravintolassa, saisi ennennäkemättömän kilpailuedun muihin nähden - ihan vain vähentämällä merkittävästi yöpyjien ärsyttämistä.

Ärsyttävien asioiden lisäksi pitäisi tutkia myös ihmisten ärsyttävyyttä yksilötasolla. Tiedän, että aiheesta on jo kirjoitettu kirja "Provo opas: Ärsyttämisen jalo taito" (tekijät Tero Kartastenpää ja Jani Timonen), mutta - ärsyttävää kyllä - en ole lukenut sitä. Kattavan tutkimuksen pohjalta voisi kehittää työkalun, jonka avulla omaa ärsyttämisprofiiliaan voisi selvitellä itse- tai vertaisarvioinnilla. Tuntuu siltä, että tällaiselle tiedolle olisi valtavasti käyttöä.

Itse olisin valmis neuvottelemaan ja käymään kauppaa ärsyttävyyksistä, jos sekä maantieteellinen ärsyttävyysmaisema että oma ärsyttämisprofiilini olisi tutkitusti tiedossa. - No niin, perillä ollaan täällä Raumalla. Sovitaanko, että minä en sano kertaakaan "maanantai", "loistava" enkä "mahtava", mutta te taas lupaatte pyyhkiä pöydän joka aamu ennen kuin tulen aamiaiselle?

Ärsyttävyyksien vaihtokaupassa voisin jopa harkita jostain ärsyttävästä tavasta luopumista. Luopuisin ehkä käytettyjen tulitikkujen piilottamisesta takaisin tulitikkulaatikkoon (vaikka niiden koti on siellä), auton avainten jatkuvasta hukkaamisesta (kai ne saisi jotenkin kiinni vaikka ranteeseen) tai kokousten hidastamisesta täysin aiheeseen liittymättömällä monologilla (tämä on ehkä liikaa luvattu) - kunhan saisin itselleni puhtaaksi pyyhittyjen pöytien lisäksi kengistä tyhjän eteisen ja hissit, joissa seistään piirissä selät vastakkain ilman kiusallista pakkoa katsekontaktiin tuiki tuntemattomien ihmisten kanssa.

Ärsyttävyys on arkinen, kaikkia koskettava ja kiehtova kenttä, jota ei vielä tunneta tarpeeksi hyvin. Meillä, joilla asiat ovat oikeasti hyvin, on ehkä varaa tutkia tätäkin asiaa tarkemmin - varaa valita ärsyttävyytemme.

Mustat farkut ja valkoinen t-paita

Erään perheen 11-vuotiaalla pojalla - sanotaan nyt vaikka Eetulla - on perjantaina diskoilta. Keskiviikkona asia tulee puheeksi iltapalalla. Sivulauseesta käy ilmi, että illalle on pukukoodi: Mustat farkut ja valkoinen t-paita.

Eetun isä toteaa keskustelusävyyn, että sullahan on ne mustat housut. Poika nyökkää ja jatkaa Aku Ankan lukemista, äiti valpastuu. Äiti toteaa keskustelusävyyn, että huomenna mennään kauppaan ja ostetaan mustat farkut ja valkoinen t-paita.

Isä valpastuu: Sillä on mustat housut, pestään ne.

Äiti: Siis mitkä housut?

Poika: No ne, mitkä mulla on joka päivä.

Isä: Ei ne, nehän on ne vuorilliset. Mutta ne mustat farkut.

Äiti: Niin siis ei Eetulla ole mustia farkkuja. Ne vuorilliset on ulkohousut.

Poika: Ne on ihan hyvät, mulla on ne joka päivä!

Isä: Ettekö te juuri ostaneet sille mustat farkut?

Äiti: Ne ainoat mustat farkut, jotka Eetulla joskus on ollut, loppuisivat tällä hetkellä polven yläpuolelle. Ei ole mustia farkkuja.

Isä mutisee: Juuri ostitte farkut.

Äiti: Niin ostettiin! Ostettiin siniset farkut!

Isä: On sillä nekin mustat, jotka ulottuvat yli polven ja ovat mustat!

Poika valpastuu, vilkaisee äitiä: Äiti! Ne on shortsit!

Äiti: No ei kai se herran tähden shortseissa diskoon mene!

Poika mutisee: Mulla on ihan hyvät mustat housut.

Isä mutisee: No ainakin ne on pitkät shortsit. 

Äiti menee vaatekaapille ja käy läpi pojan housut. Siniset farkut, siniset farkut, harmaat verkkarit, harmaat shortsit, siniset verkkarit, siniset shortsit - ja mustat pitkät shortsit. Lattialla taas on siniset verkkarit, pyjama ja mustat vuorilliset ulkohousut. Äiti palaa keittiöön.

Isä ja poika vilkaisevat äitiä.
Äiti: Onko sulla valkoinen t-paita?

Poika vilkaisee isää, mutisee: On. Mulla on se joka päivä.

Äiti, keskustelusävyyn: Huomenna mennään kauppaan ja ostetaan mustat farkut ja valkoinen t-paita.

Saisinko palauttaa palautteenne?

Riippuvuussuhteeni palautteeseen alkoi kehittyä vaivihkaa tutkijakoulutuksen aikana. Jatko-opiskelijan piti jatkuvasti asettaa omat ajatukset ja ideat alttiiksi kritiikille, palautteelle ja kommenteille. Eikä se edes riittänyt, vaan niiden pohjalta piti muokata kirjoitukset ja ideat uudelleen ja uudelleen. Vasta pitkän aikaa harjoiteltuani huomasin, miten tärkeää palautteen antaminen, vastaanottaminen ja väittely on ajattelun kehittymisen kannalta.

Lopullisesti hurahdin palautteeseen kuitenkin vasta sielunsiskoni, myyntityön opetuksen gurun ja ex-kollegani ansiosta. Pirjo opetti käytännössä, miten onnistunut myyntityö, oppiminen ja vaikuttaminen voidaan rakentaa antamalla ja ottamalla vastaan palautetta. Opin itsearvioinnin, vertaisarvioinnin ja asiakaspalautteen merkityksen ja tekniikoita paitsi opiskelijoiden tutorina, myös kollegana. Pirjon työparina arvioin omaa ja toistemme työtä jatkuvasti: esityksiä, esiintymisiä, tekstejä, puheita ja vuorovaikutusta. Opin arvostamaan suoraa palautetta ja jopa antamaan sitä itse.

Nykyään olen siis riippuvainen palautteesta. Pidän palautteen antamisesta, kaipaan jatkuvaa palautetta ja nautin palautteen keräämisestä.

Vihaan palautteen vastaanottamista.

Ja nyt ei pidä käsittää väärin. On täysin mahdollista rakastaa palautetta ja vihata sen vastaanottamista. Se tavallaan kuuluu asiaan, vähän niin kuin kylmän veden vihaaminen kuuluu avantoon. Siis tyyliin: Tykkään olla avantouimari, tykkään avantouinnista, tykkään avantouinnin jälkeisestä fiiliksestä - vihaan kylmää vettä avannossa.

Vihaan siis palautteen vastaanottamista ja se johtuu suoraan sanoen siitä, että palaute ei ole aina positiivista. Se on sitä joskus, mutta ei läheskään aina. Ja kun palaute ei ole positiivista, se on negatiivista. Voimme kyllä nimetä negatiivisen palautteen korjaavaksi, kehittäväksi tai rakentavaksi palautteeksi, mutta ei tarvitse kuin vähän rapsuttaa, niin sieltä alta paljastuu negatiivinen palaute. Siis huono palaute. Tai palautehan sinänsä on absoluuttisesti hyvä, mutta negatiivinen palaute - se on palautetta huonosti hoidetusta hommasta. Pieleen meni! Fail.

Negatiivisen palautteen vastaanottaminen on kuin törmäisi kadulla avantoon keskellä kirkasta päivää, ilman ennakkovaroitusta. Kylmä vesi paiskautuu päin naamaa ja seuraa kolme vaihetta. Palauteriippuvaisen on käytävä joka ikinen kerta nämä vaiheet läpi ja hyväksyttävä ne, oikotietä ei ole.

Negatiivisen palautteen vastaanottamisen portaat

1. Stop the press - palaute on väärinkäsitystä. Palaute aiheuttaa kylmiä väreitä, pakoreaktion ja epäuskon. Kysymykset on asetettu väärin, vastaajat on valittu väärin, tulokset on laskettu yhteen väärin ja ylipäänsä on väärin antaa näin väärää palautetta. Tyypillinen tunnerektio: Kiellän palautteen.

2. Palautan palautteenne - pitäkää tunkkinne. Palaute aiheuttaa kiukkua, suuttumusta ja marttyyrin elkeitä. Jos vain tietäisitte, miten minä tämänkin palvelun eteen olen raatanut, ette ehkä antaisi viihtyisyydestä arviota kaksi asteikolla viisi! Ai ei ruoka maistunut? Tiedätkö kuinka moni Afrikan lapsi itkisi kiitollisuudesta, jos saisi ylipäänsä ruokaa! Tyypillinen tunneraktio: Raivostun palautteesta.

3. Palaute on aina totta - vihaan palautteen vastaanottamista. Palaute aiheuttaa pahaa mieltä, syyllisyyttä, uteliaisuutta ja myötätuntoa. On pakko myöntää, että palaute on AINA totta. Jos se on hyvää, se on hiukan todempaa vastaanottajan mielestä kuin huono, mutta totta se on joka tapauksessa. Eli let's face it, pieleen meni! Tyypillinen tunnereaktio: Hyväksyn palautteen, vihaan palautteen vastaanottamista.

Negatiivisen palautteen hyväksymisen jälkeen alkaa hyvä kierre, koska palauteriippuvainen on kuin veljensä peliriippuvainen. Aloitetaan uusi peli, nostetaan panoksia ja parannetaan tuloksia - tässä pelissä on pakko voittaa! Palauteriippuvainen ei jätä palautetta sikseen, vaan tekee kaikkensa saadaakseen jatkossa paremman lopputuloksen ja palautteen. Avannonkin riskillä.

Onneksi jossain kolmannen portaan vaiheilla, kun palaute tuntuu oikein pahalta, puuttuu universumi yleensä peliin ja tasoittaa. Omalla kohdallani sattui kerran niin, että päädyin rankan palauteryöpyn jälkeen täysin lyötynä kauneushoitolaan, jossa ystävällinen kosmetologi totesi minulla olevan kaunis huulenkaari. Pillahdin itkuun ja halasin hämmästynyttä kosmetologia, jolloin saman tien saamani negatiivisen palautteen painoarvo universumissa väheni hiukan.

Palateriippuvaisena saan olla kiitollinen siitäkin, että elämääni on sattunut ihmisiä, jotka osaavat antaa palautteen kuin palautteen äärimmäisen taitavasti. Esimerkiksi poikani, joka tuolta samaiselta kosmetologireissulta palatessani katsoi itkuisia ja värjättyjä silmiäni pitkään ja kysyi varovasti: "Miten toi onnistui sun omasta mielestä?"

Sukkagate

Elämässä riittää vaikeita haasteita globaalilla, kansallisella, sosiaalisella, henkilökohtaisella, abstraktilla ja konkreettisella tasolla. Oikeasti vaikeat haasteet ovat vakavia, merkittäviä ja riipaisevia, sellaisia kuin nälänhätä, pakolaiskriisi, sairaudet ja köyhyys. Sitten on toisella tavalla, jotenkin kevyemmin, vaikeita haasteita, kuten monimutkaiset ihmissuhteet, laihduttaminen ja ammatinvalinta: eivät kuolemanvakavia, mutta vaikeita haasteita kuitenkin.

Ja sitten on sukkia.

Olisi naurettavaa ja mielipuolista väittää, että sukat yksinään olisivat vaikeita tai edes haasteita, eivätkä ne olekaan. Sukkien ei kuitenkaan juuri koskaan tulisi esiintyä yksinään ja siitä ne haasteet sitten alkavatkin. Lisäksi sukka - tai siis sukat - ovat sekä globaalisti, kansallisesti, sosiaalisesti että henkilökohtaisesti arkeen kietoutuvia asioita ja siinäkin mielessä paljon monimutkaisempia, kuin olemme tottuneet ajattelemaan.

Nykyään on trendikästä pysähtyä tarkastelemaan kriittisesti elämäntapojaan ja kulutustottumuksiaan, tapojaan ympäröidä itsensä ja kotinsa paitsi ihmisillä, myös esineillä. Blogit pursuavat ohjeita karsimisesta, kierrätyksestä, luopumisesta, järkeistämisestä ja yksinkertaistamisesta. Olet jo ehkä kuullut KonMarista, organisoijien ammattikunnasta ja Hyvän mielen vaatekaapista? Tai lukenut perheestä, joka sitoutui ostamaan vuoden aikana ainoastaan suomalaisia tuotteita? Tuttavapiiriisi kuuluu varmasti ainakin yksi henkilö, joka pelaa minimalistipeliä tai kieltäytyy ostamasta mitään uutena...ja niin edelleen.

Erittäin trendikästä, erittäin fiksua ja oikeasti erittäin mielenkiintoista. Ja myös aika haastavaa. Mitä uudempia ekologisen ja minimalistisen elämäntavan periaatteet ovat, sitä suurempi riski on järkyttyä, turhaantua ja ahdistua oman arkensa tarkastelusta. Mistä kaikki nämä tavarat ovat tulleet kotiini? Miksi ne ovat tulleet kotiini ja miksi ne ovat siellä edelleen? Miksi en osaa, halua tai voi luopua jonkun lapseni 20 sitten piirtämästä tikku-ukkelista tai kasetista, jolle nauhoitin sata vuotta sitten graduni haastattelut?

Yksi suurista järjestämisen guruista - Marie Kondo - kehottaa käymään kaikki kodin esineet läpi kategorioittain siten, että kotiin jäävien esineiden kriteerinä on niiden kyky tuottaa iloa. Kolme viikkoa kokeiltuani olen vakuuttunut siitä, että tämäntyyppisestä tutkimusretkestä omaan elämään ja sen kaappeihin on mahdollisuus selvitä tulematta hulluksi. Siitä voi jopa nauttia, oppia ja voimaantua. Pikkuhiljaa siitä voi tulla myös pysyvä elämäntapa. Ehdoton edellytys sille on kuitenkin se, että jossain vaiheessa on valmis kohtaamaan suhteensa sukkiin.

Koska itsetuntoni on suhteellisen hyvä ja olen nyt sukkani kohdannut, voin aivan avoimesti kertoa omasta - ihan normaalista ja siististä - kodistani löytyneen yhden päivän kartoituksen tuloksena satoja sukkia. Villasukkia, urheilusukkia, nylonsukkia, pörrösukkia, laskettelusukkia, unisukkia, pitsisukkia, polvisukkia, nilkkasukkia, lentosukkia, golfsukkia, vitsikkäitä sukkia ja varrettomia sukkia. Mustia, valkoisia, värillisiä, kuviollisia, värittömiä ja pahasti värjääntyneitä sukkia. Ohuita ja paksuja ja kaikkea siltä väliltä sukkia. Käytettyjä, pyykättyjä, viikattuja, vielä pakkauksissa olevia ja täysin kulahtaneita sukkia. (Eikä tähän siis lasketa sukkahousuja eikä niitä sukkahousuja, joissa ei edes ole sukkaa jatkeena vaan pelkät housut eli leggingsejä.)

Huomattavan suuri osa näistä sadoista sukista tuli vastaan ilman paria - havainto, joka avasi ensimmäisen kerran silmäni näkemään teoreettisen yhteyden sukkien ja vaikeiden haasteiden välille.

Sukkia löytyi kahden aikuisen, yhden lapsen ja kahden nuoren aikuisen (+ kumppaninsa) hengen taloudesta kaikkia kokoja välillä 36-45. Löytöpaikkoja oli kaikissa kolmessa kerroksessa, kaikissa huoneissa (paitsi keittiössä) ja säilytyspaikat vaihtelivat kaapeista ja laatikoista urheilukasseihin, golfbägeihin, pyykkikoreihin ja eri paikoissa esiintyviin vaatekasoihin. Jossain vaiheessa iltapäivää tajusin kauhukseni laskelmieni perustuvan valheelliseen oletukseen sukkien liikkumattomasta olemuksesta. Kaikkea muuta: jouduin todistamaan sukkien jatkuvaa, dynaamista kiertokulkua kodissani siten, että aamulla eteisestä pyykkikoriin siirtämäni pariton urheilusukka tuli minua vastaan jo alkuillasta kuopuksen huoneen vaatepinosta - edelleen parittomana. Sekosin laskuissani ja näin aika helposti riskin myös vakavampaan sekoamiseen.

Koska kyse kuitenkin oli vain sukista - ei oikeista vaikeista haasteista - ratkaisin kotini sukkagaten määrätietoisen prosessin tuloksena: Kokoa, poista/pese, parita, sijoita ja LAKKAA OSTAMASTA lisää sukkia. Kehitin myös systeemin, jolla sukat päätyvät pyykkikoriin, pesukoneeseen ja sieltä ulos vain parillisina ja kirjoitin sitä varten ohjeet kodinhoitohuoneen seinille ja laatikoihin sijoitettaviin lappuihin. Tällä hetkellä sukkia on suhteellisen vähän, niillä kaikilla on pari ja paikka - ja ne toden totta tuottavat iloa kauniisti viikattuina.

Systeemin lisäksi sukista olisi täysin mahdollista kehittää myös pakkomielle. Sen estämiseksi pohdin jo seuraavaa kategoriaa, jota alan käydä kodissani läpi. Ja tällä kertaa se tulee olemaan jotain sellaista, jolla ei tarvitse olla paria.

Tulkintoja tontuista

Pakko varoittaa jo etukäteen: Jos tonttu on sinulle sympaattinen ja hellyttävä satuhahmo, ÄLÄ LUE TÄTÄ TEKSTIÄ. Tässä tekstissä nimittäin pureudutaan tonttujen todellisiin luonteenpiirteisiin ja tarkoitusperiin, eikä niillä valitettavasti ole mitään tekemistä sympatian tai satujen kanssa.

Tonttuja on kaikkialla ympäri vuoden, joka puolella yhteiskuntaa. Ruuhkabusseissa, kahviloissa ja pankkijonoissa. Virkapukua he käyttävät vain kausittain ja tässähän se ongelma piileekin: Eivät tontut rajoita tonttuiluaan jouluun, vaikka Joulupukin toimeksiannot heidän julkisuuskuvaansa leimaavatkin.

Tonttujen ammattikunnan globaali pääviesti on: "Ei itkeä saa, ei meluta saa, tonttu voi tulla ikkunan taa." ja tällä viestillä on erittäin lamaannuttava vaikutus esimerkiksi maanantai-aamuisin työpaikoilla. Juuri kun ajattelet aloittavasi työviikon hyvällä fiiliksellä meluamalla hiukan kahvihuoneessa, jostain alitajunnasta tulee viesti: "...ei meluta saa..." ja alat vilkuilla ikkunoita pelonsekaisissa tunnelmissa. Se siitä työn imusta.

Wikipedian mukaan "Joulutonttujen kerrotaan tarkkailevan piilopaikoistaan lapsia selvittääkseen, ovatko nämä kilttejä." No eihän se tontuille todellisuudessa riitä. He tarkkailevat piiloistaan sanomalehtien, iPadien ja silmälasiensa takana myös aikuisia: Ollaanko täällä oltu kilttejä? Ja taivas varjele jos ei olla... Nimittäin verkosta löytyvän lähteen mukaan "nykyään joulutontut toimivat Joulupukin apulaisina mm. tiedustelutehtävissä ja kertovat kuulumiset Joulupukille". Että ei se vielä mitään, jos tontut kyttäävät ja kontrolloivat virheitäsi, ne sotkevat siihen myös Joulupukin!

Tontut kuormittavat myös terveyskeskuksia epätyypillisillä elintavoillaan. Eräänkin lääkärin epätoivoissaan kirjaama diagnoosi on päätynyt suomalaiseksi laululyriikaksi saakka: "Ääneti kuu käy laskemaan, puissa lunta on valkeanaan. Kattojen päällä on lunta, tonttu ei vaan saa unta." No ei kai se saa unta, jos sillä on tapana arkiaamuista iltaan saakka kyttäillä muiden tekemistä ikkunan takaa ja muista piilopaikoista! Ilmeisesti ongelma on unettomuuttakin paljon hankalampi ja laajempi vyyhti, koska toisen potilaskertomuksen mukaan "Nukkuu tonttu lailla pöllön päivän joulukuun". Ei kuulosta normaalilta.

Kaiken kaikkiaan tontut ovat häikäilemätöntä porukkaa ja perustavat toimintansa katteettoman markkinointiviestinnän varaan. Kukapa ei olisi kuullut totena väittämää "Pikkuinen tonttu hyppeli näin, jalassa tossut väärinpäin." Matti Makkosen dokumentaarinen runo kuitenkin kumoaa yksiselitteisesti myytin tontusta pirteänä ja ahkerana toimijana. Mitä vielä: "Tontut touhujamme kahtoo, joku puuron, kinkun laittaa." Joku laittaa ja joku laittaa ja jotkut muut vain "kahtoo" päältä - no just!

Mutta ei siinä mitään, kiitos vaan joulutervehdyksestä, jossa luki "Tontun saattaa nähdä missä vaan, lähetin sen sinuakin katsomaan."

Väsynyt on poikki

Väsymystä on montaa eri lajia. Tässä vaiheessa vuotta kuulee usein puhuttavan kisaväsymyksestä. Kisaväsymys viittaa tiettyyn urakkaan ja tilanteeseen, jossa joku on antanut kaikkensa. Väsyttää ja kisat saisivat jo päättyä. Reilun kisan jälkeen kisaväsymyksen taltuttaa parhaiten luomulääke eli lepo.

Sitten on sitä väsymystä, jonka paras synonyymi on ehkä ketutus. Se, kun ottaa päähän ja ketuttaa niin paljon, että mikään ei huvita eikä mitään jaksa. Tämän väsymyksen päihittämiseen on kaksi vaihtoehtoista vastareaktiota: hyökkääminen tai pakeneminen. Hankalaa ketutuksessa on se, että väsymys jää helposti hyökkäyksen ja/tai pakenemisen taakse ja ulkopuolisen on vaikea ymmärtää kettuuntuneen käyttäytymistä. Vuorovaikutuksessa on liian usein läsnä pahansuopa kettu, kun oikeasti paikalla kuuluisi olla herkkä ja loukattu murmeli. Asioiden pitäisi näissä tapauksissa ratketa puhumalla asioista, väsymys väistyisi sitä kautta ehkä parhaiten.

Kaikkein rankin väsymys on sitä, kun väsyttää jo niin paljon, ettei enää edes nukuta. Kun ei kerta kaikkiaan ole enää voimia ja ajatuskin avun pyytämisestä uuvuttaa. Väsynyt ei jaksa, väsynyt on poikki. Tähän väsymykseen ei ole toimivaa keittiöpsykologiaa eikä helppoja keinoja, vaan avuksi pitää saada mahdollisimman nopeasti ammattilaiset. 

Kaikki väsymys ei kuitenkaan ole negatiivista vaan myös voimaannuttavaa. Ihan parasta on yliväsynyt joukkohysteria, jolloin päästetään irti kaikesta järkevästä ja hekotetaan tyhmille jutuille. Vai olisiko parasta sittenkin ylipitkän lenkin, valtavan itse kootun halkopinon tai flow-tilassa vietetyn koulutuspäivän aiheuttama väsymys? Se, kun olo on kuin puhkaistulla ilmapallolla - kevyesti tyhjä.

Aikoinaan loukkaannuin, kun kollega veti minut vakavana sivuun workshopissa ja sanoin minun kuulostavan katkeralta ja väsyneeltä. Ja kun esimies pyysi (muutamaa vuotta myöhemmin)  firman juhlissa hyvää herraseuraani ottamaan yhteyttä, jos ketutus tai kisaväsymys joskus nostaisivat päätään ja vaikuttaisivat kotioloihin. Tai kun hyvä ystävä totesi, että näytän ihan järkyttävän väsyneeltä.

Nyky-ymmärrykselläni tulkitsen nuo interventiot välittämisenä ja huolenpitona. Minä olin näille huomauttajille tärkeämpi, kuin väsymystä aiheuttava tilanne. No, kun näistä tilanteista on selvitty, miten minä nyt läheisenä, kollegana tai esimiehenä opin tarttumaan näihin tilanteisiin ja tunnistamaan uupumisen? Entä miten me velvollisuudentuntoiset ja kuuliaiset kansalaiset opimme ottamaan vastaan apua, kun meillä onnellisilla siihen useimmiten on mahdollisuus?

Pimeys ja sateinen sää lisäävät väsymystä. Toisaalta valoja syttyy ihan uusiin paikkoihin ja ne erottuvat pimeydessä kirkkaammin ja paremmin. Toivottavasti vuodenvaihteen väsymys on pääosin sellaista, jonka lepo, tauot ja läheiset ihmiset saavat kääntymään hyväksi energiaksi kevättä kohti.