Pyörittelen työkseni lyijykynää

Tänään tulin pohtineeksi Facebookissa työroolien ja -nimikkeiden suhdetta omaan osaamiseen ja ammatilliseen identiteettiin. Muistelin hetkeä, jolloin aloitin uudessa tehtävässä innovaatioyksikön johtajana ja pysähdyin miettimään, mitä innovaatioyksikön johtaja oikeastaan tekee. Tätä pohtiessani pyörittelin kädessäni lyijykynää, mistä päättelinkin, että ainakin sitä innovaatiotoiminnan johtaja mitä ilmeisimmin tekee.

- Hei, mitä sinä teet työksesi? - Kiitos kysymästä! Pyörittelen lyijykynää. Ei ku odotas...olen innovaatiojohtaja.

Viattomalta kuulostava kysymys "Mitä teet työksesi?" sisältää kaksi oletusta, joita kannattaa tarkastella kriittisesti. Ensimmäinen on se, että henkilöllä, jolta tätä kysytään, oletetaan olevan jotain sellaista, jonka kokee työkseen. Toiseksi kysyjä olettaa, että henkilön työ on nimenomaan tehtävissä. Molemmat oletukset ovat useissa tapauksissa naiiveja, etenkin työn tekemistä koskeva. Väitän, että kovin monen työ ei nykyään ole lainkaan tehtävissä, tai ainakin tekeminen on vain murto-osa siitä, mitä työ pitää sisällään.

Mitä vastaisit, jos sinulta ei kysyttäisikään, mitä teet työksesi, vaan sen sijaan mitä ajattelet työksesi? Entä mitä tunnet työksesi? Olisi myös kiinnostavaa tietää, mitä edistät ja estät työksesi tai - mikä kiinnostavinta - mitä kuvittelet työksesi? Näihin kysymyksiin ei voi vastata ainakaan pyörittelevänsä lyijykynää tai olevansa innovaatiojohtaja.

Itse asiassa myös yleinen vastaus kysymykseen "Mitä teet työksesi?" on aika kummallinen, koska usein se on juuri muotoa "Olen sitä tai tätä". Oleminen on nimittäin aika tuloksettomalta kuulostava tekemisen muoto, ainakin jos siitä maksetaan palkkaa. Itse en ainakaan maksaisi palkkaa kenellekään, joka ilmoittaisi työkseen "olevansa innovaatiojohtaja". En edes siinä tapauksessa, että ko. henkilö yrittäisi paikata tilannetta ilmoittamalla olemisen lisäksi pyörittävänsä lyijykynää. Sen sijaan jos henkilön työhön kuuluisi jonkin merkityksellisen asian edistäminen tai ei-toivottujen asioiden estäminen, voisi palkanmaksukin olla perusteltua.

Työn mieltäminen pelkästään tekemisenä pitää kyseenalaistaa ja samoin pitää kyseenalaistaa työn sitominen yhteen tehtävänimikkeeseen. Mikä ihmeen idea on siinä, että ensin ihminen tulee valituksi johonkin organisaatioon osaamisesta ja kokemuksista rikkaana ja runsaana ja sillä samalla sekunnilla, kun hän allekirjoittaa työsopimuksensa, tämä rikkaus kahlitaan yhden nimikkeen alle? Mitä jos yhden nimikkeen ja tiukkaan formaattiin puristetun käyntikortin sijasta ihminen saisi saman tien korttipakan, jossa olisi tilaa erilaisen osaamisen, ajattelun, asioiden edistämisen ja estämisen kiteytyksille? Häviäisikö vai voittaisiko organisaatio tässä? Entä se ihminen? Tai asiakas?

Mietitäänpä. Virallisessa organisaatiossa ja tehtävähierarkiassa ihminen voi olla vaikkapa asiantuntija-positiossa. Asioiden tunteminen tai asiantuntijana oleminen ei kuitenkaan välttämättä kerro yhtään mitään työn sisällöistä, tavoitteista tai suunnasta. Asiantuntijan työ on tuntemisen lisäksi luultavasti myös asioiden tietämistä, tutkimista, epäilyä, edistämistä tai estämistä. Ja todennäköisesti se on myös kehittämistä, myymistä, viestintää ja hallinnointia...Ja on se varmaan sitä lyijykynän pyörittelyäkin.

Paljon järkevämpää olisi, jos "asiantuntija" ilmestyisikin asiakaspalavereihin, sisäisiin työpajoihin tai Key Note-tilanteisiin sillä otsikolla, mikä parhaiten kuvaisi roolia juuri kyseisessä tilaisuudessa. Tutkijatapaamisissa asiantuntijaa parempi nimike voisikin olla asian epäilijä, kriitikko, muutoksentekijä tai perehtyjä. Asiakastapaamisissa taas fiilistelijä, mielipidejohtaja, trendsetter tai visionääri voisi kuvata roolia tarkoituksenmukaisella tavalla. Tärkeissä yhteistyötapaamisissa innovaatiojohtajan titteli voisi olla käyttökelpoinen. Tai siis...ainakin siihen saakka, kun kumppani ehdottaisi tutustumiskierrosta pyytämällä kaikkia osallistujia kertomaan, mitä he tekevät työkseen...

Virallinen tehtävänimike pitää ehkä kokonaan jäädyttää organisaatioiden järjestelmien syövereihin ja yhden ainoan "työtä" kuvaavan nimikkeen käyttö titteleissä ja käyntikorteissa siirtää historiaan. Tilalle voi sitten ottaa titteli-/käyntikorttipakan, joka rakentuu työhön sisältyvien tunteiden, tavoitteiden, periaatteiden ja visioiden varaan, ja korttipakasta voi sitten tilanteesta riippuen käyttää sitä sopivinta korttia.

Samaan hengenvetoon totean, että vaikka kannatan osaamisen mahdollisen rikasta ilmentämistä erilaisissa tilanteissa, kannatan myös pirstoutuneen työn kokemuksen välttämistä. Tunnistan hyvin oman ja monen kollegani työn sirpaleisen, mosaiikkimaisen luonteen, joka voi olla rikkautta, mutta pahimmillaan myös hajoittaa. Tällaisessa tilanteessa työn perusolemus pitää kirkastaa, jotta monipuolisuudesta saa kaiken irti rikkomatta itseään.

Itse oivalsin jossain vaiheessa, että ajattelemalla työni toisin pääsen irti yhden tehtävänimikkeen ja miljoonan pienen asian tekemisen kokemuksesta. Sirpaleisen tekemisen ja levottoman olemisen sijasta voin jäsentää työni kahden kokonaisuuden kautta, nimittäin järjestämisen ja vuorovaikutuksen. Sen sijaan että hallinnoin, johdan, suunnittelen, kehitän, päätän, selvittelen, säädän, kokoustan tai kontaktoin, teen vain kahta asiaa: järjestän ja vuorovaikutan. Järjestän asioita, ajatuksiani, tunteitani, taloutta, prosesseja tai kalenteria; vuorovaikutan oppiakseni, vaikuttaakseni, ymmärtääkseni ja päättääkseni. En ainoastaan tee työkseni, eikä työni ole pelkästään jonain olemista. Järjestän ja vuorovaikutan itselleni ja työnantajalleni merkityksellisten asioiden edistämiseksi tai ei-toivottujen asioiden estämiseksi.

Jos totta puhutaan, järjestäminen ja vuorovaikutus eivät riitä kattamaan ihan kaikkea työhöni kuuluvaa. Näiden peruselementtien lisäksi nimittäin edistän määrätietoisesti myös taikapölyn ilmenemistä työelämässä. Ja sitä lyijykynääkin pyöritän, edelleen.