Seitsemän vuoden seikkailuja ja säätöä

On olemassa teoria, jonka mukaan merkittävät vaiheet ihmisen elämässä seuraavat toisiaan seitsemän vuoden sykleissä. Oli kyse sitten kehitys-, sosiaali- tai keittiöpsykologiasta, omassa elämässäni tuo seitsemän vuotta taitaa olla aika hyvä tarkastelujakso.

Kohta 47-vuotiaana porhallan parhaillani seitsemännen seitsenvuotiskauteni loppua kohti. Tällekin kaudelle mahtuu jos jonkinlaista säätöä henkilökohtaisessa elämässä, parisuhteessa, perheessä, ystävyyssuhteissa ja työelämässä. Suuria iloja, suuria suruja ja surullisia menetyksiä. Paljon huolta ja paljon iloa läheisten kohtaloista. Harmaata arkea ja hilpeitä juhlia...ja monta hyvää maanantaita!

Taaksepäin katsoen näyttää siltä, että seitsenvuotisjakso toisensa jälkeen on aina edellistä tiiviimpi. Iloiset värit ovat kirkkaampia, surulliset synkempiä, muutokset merkittävämpiä kuin ennen. Samalla kun seitsemän vuotta kuluu paljon nopeammin kuin aikaisemmin, se pitää myös enemmän vaihtelua ja sävyjä sisällään.

Otetaan nyt vaikka vain seitsemän vuotta lapsuudesta: aikahan käytännössä pysyi paikoillaan. Seitsemän ensimmäistä elinvuotta aurinko paistoi huhtikuun alusta syyskuun loppuun ja loppuaika hiihdettiin ja luisteltiin pikkupakkasessa kauniin luonnon keskellä. Kesät vietettiin mökillä suvun kanssa samalla rakkaalla kaavalla ja muita vuodenaikoja rytmitti koulu. Elämä pysyi raiteillaan ihan itsestään ja maailma oli väriltään tasaisen vadelmanpunainen.

Seuraavat seitsemän vuoden jaksot toki osoittivat todeksi kaiken sen sattumanvaraisuuden, mitä elämään voi mahtua. Jostain syystä kuitenkin ne alkupään jaksot näyttäytyvät näitä viimeisiä tasaisempina - vaikka aika saattaakin kullata muistot. Nimittäin tässä kohdassa sen seitsemättä seitsenvuotiskautta muutokset kirpaisevat todella syvältä. Surut ovat suuria ja vaikeita ylittää. Iloisia asioita ja tärkeitä ihmisiä tekee mieli vaalia entistä tarkemmin. Ihmisiä tulee ikävämpi kuin ennen.

Työpaikan vaihtokaan ei ole ollenkaan vain työpaikan vaihtoa, vaan samalla tulee käytyä se seitsemän vuotta vuoristorataa taaksepäin: Mitä sain tehdä ja kokea, mitä opin, mitä en mistään hinnasta enää toistaisi ja mitä kannattaa jatkaa? Keiden kanssa sain tehdä töitä, saavuttaa unelmia, nauraa katketakseni ja kirota kaiken alimpaan helvettiin? Keiden kanssa sain ystävystyä ja jakaa paljon muutakin kuin työasioita?

Viime maanantaina alkaessani siivota työhuonetta, mietin miten vaikeaa olisi siirtää ja tallentaa kaikki seitsemän vuoden aikana keräämäni aineisto ja tieto eteenpäin. Juu ei, ei ole vaikeaa. Se yksi ohut mappi, joka lopulta jäi jäljelle kaikista paperivuorista, esitteistä, lehtileikkeistä ja epämääräisistä muistiinpanoista, on itse asiassa aika helposti siirrettävissä ihan mihin vaan. Eikä sähköisten aineistojen osalta tilanne taida juurikaan tästä poiketa.

Lounaalla surin tätä havaintoani työkavereiden kanssa ja onneksi päädyimme lohduttavaan ajatukseen. Jos seitsemän vuoden työstä jäljelle jäävä jälki olisi mapitettavissa, olisi tilanne oikeastaan aika huono. Sen sijaan, jos siitä ajasta jää työyhteisöön positiivinen tunnejälki ja pysyviä toimintatapoja, on tilanne aika hyvä. Nähtäväksi jää - mutta ei kyllä mappeihin!

Töiden lisäksi omassa elämässäni on muutoksessa myös perheen arki. Vanhemmat lapset muuttavat omaan kotiin (ja takaisin) ja tuovat uusia perheenjäseniä meille, kuopus alkaa elää teinin elämää ja kotia rempataan muutosten mukaan. Ihania, iloisia muutoksia ja ihmisiä, jotka tuovat hyvää energiaa ja liikettä elämään.

Lomalla ajattelin pohdiskella vähän sitä, miten ja minkälaisen jäljen haluaisin seuraavan seitsemän vuoden aikana jälkeeni jättää. Paperipinon mappiin tai kansion Driveen? Toimintatavan jonkun yhteisön arkeen? Tunnejäljen sydämiin vai lukujonon exceliin?

Nähtäväksi jää, mutta ei välttämättä niihin mappeihin.

Mustat farkut ja valkoinen t-paita

Erään perheen 11-vuotiaalla pojalla - sanotaan nyt vaikka Eetulla - on perjantaina diskoilta. Keskiviikkona asia tulee puheeksi iltapalalla. Sivulauseesta käy ilmi, että illalle on pukukoodi: Mustat farkut ja valkoinen t-paita.

Eetun isä toteaa keskustelusävyyn, että sullahan on ne mustat housut. Poika nyökkää ja jatkaa Aku Ankan lukemista, äiti valpastuu. Äiti toteaa keskustelusävyyn, että huomenna mennään kauppaan ja ostetaan mustat farkut ja valkoinen t-paita.

Isä valpastuu: Sillä on mustat housut, pestään ne.

Äiti: Siis mitkä housut?

Poika: No ne, mitkä mulla on joka päivä.

Isä: Ei ne, nehän on ne vuorilliset. Mutta ne mustat farkut.

Äiti: Niin siis ei Eetulla ole mustia farkkuja. Ne vuorilliset on ulkohousut.

Poika: Ne on ihan hyvät, mulla on ne joka päivä!

Isä: Ettekö te juuri ostaneet sille mustat farkut?

Äiti: Ne ainoat mustat farkut, jotka Eetulla joskus on ollut, loppuisivat tällä hetkellä polven yläpuolelle. Ei ole mustia farkkuja.

Isä mutisee: Juuri ostitte farkut.

Äiti: Niin ostettiin! Ostettiin siniset farkut!

Isä: On sillä nekin mustat, jotka ulottuvat yli polven ja ovat mustat!

Poika valpastuu, vilkaisee äitiä: Äiti! Ne on shortsit!

Äiti: No ei kai se herran tähden shortseissa diskoon mene!

Poika mutisee: Mulla on ihan hyvät mustat housut.

Isä mutisee: No ainakin ne on pitkät shortsit. 

Äiti menee vaatekaapille ja käy läpi pojan housut. Siniset farkut, siniset farkut, harmaat verkkarit, harmaat shortsit, siniset verkkarit, siniset shortsit - ja mustat pitkät shortsit. Lattialla taas on siniset verkkarit, pyjama ja mustat vuorilliset ulkohousut. Äiti palaa keittiöön.

Isä ja poika vilkaisevat äitiä.
Äiti: Onko sulla valkoinen t-paita?

Poika vilkaisee isää, mutisee: On. Mulla on se joka päivä.

Äiti, keskustelusävyyn: Huomenna mennään kauppaan ja ostetaan mustat farkut ja valkoinen t-paita.

Maslow'n tarvehierarkian puuttuva taso

Kukaan markkinoinnin, työpsykologian ja johtajakoulutusten kanssa tekemisissä oleva ei ole voinut välttyä Maslow'n tarvehierarkialta. Puolet asiaan perehtyneistä asiantuntijoista viittaa edelleen esityksissään Maslow'n teoriaan, toinen puoli taas perustaa esityksenä teorian kritiikkiin.

Psykologi Maslow oli hengeltään pikkumaisuuteen kallellaan oleva insinööri, jolla itsellään oli ilmeisesti ylikorostunut tarve järjestää elämä ymmärrettäväksi selkeiden luokittelujen kautta. Tämän tarpeen hän tartutti seuraajiinsa, jotka kiteyttivät ja visualisoivat Maslow'n ajattelun pyramidin muotoiseen rakennelmaan. Viiteen tasoon jaettu pyramidi levisi kulovalkean tavoin ihmistä ymmärtämään pyrkiviin tieteisiin ja tarjosi helposti selitettävän mallin tutkijoille, opettajille ja konsulteille. Maslow lisäsi malliinsa myöhemmin myös kuudennen tason, jonka kukin asiantuntija omista lähtökohdistaan joko lisäsi powerpointteihinsa tai ei.

Maslow'n mukaan ihminen selittyy tarpeidensa mukaan. Minä, ihminen, tarvitsen selviytyäkseni tiettyjä fysiologiaan, turvallisuuteen, yhteenkuuluvuuteen ja rakkauteen, arvonantoon sekä itseni toteuttamiseen ja ylittämiseen liittyviä asioita. Vallitsevan käsityksen mukaan jotkut näistä tarpeista ovat kriittisemmässä asemassa kuin toiset ja tärkeysjärjestys vaihtelee vaikkapa elämäntilanteen mukaan. Ravistelevin esimerkki taitaa olla keskitysleireiltä, joilla fysiologisten tarpeiden täyttyminen oli minimissään, mutta itsensä toteuttamisesta saattoi syntyä keino selvitä kauheuksista hengissä.

Keittiöpsykologina ja psykologin siskona allekirjoitan ilman muuta Maslow'n ajattelun teoriassa ja käytännössä. Sitä paitsi pyramidi on hyvä esitystapa kaikille monimutkaisille asioille. Enkä siis missään nimessä yhdy Maslow’n tarvehierarkian äärimmäisiin kriitikoihin vaan päinvastoin, koen vahvasti olevani ajattelultani uusmaslowilainen. Itse asiassa tässä ollaan nyt jopa tiedeuutisen äärellä - olen nimittäin hiljattain löytänyt Maslow’n tarvehierarkiasta puuttuvan tason.

Maslow’n tarvehierakiasta on tosiaan puuttunut yksi taso ja se taso on tarve heitellä lehmiä. Tämä tarve ei olisi välttämättä koskaan paljastunut ilman nykyaikaisia sosiaalisen median palveluja, käytännössä Facebookia. Faecbookin alkuvaiheessa koko palvelun keskeinen toiminto oli lehmien heittely kaverilta toiselle. Palveluun liityttiin, lisättiin kavereita ja alettiin heitellä kavereille virtuaalisia lehmiä. Näin ilmaistuna asia voi tuntua oudolta, mutta te jotka olitte paikalla muistatte varmasti sen tunteen, kun rankan työpäivän jälkeen istuitte Facebookin ääreen  ja aloitte heitellä lehmiä kavereille? Missään muussa yhteydessä tämä ei ollut koskaan aiemmin ollut mahdollista.

Facebook on muuttunut ja lehmien heittely ei enää sisälly palveluun. Jossain tulevaisuuden tarkastelussa tämä voi osoittautua valtavaksi virheeksi. Mutta hävisikö tarve heitellä lehmiä – poistuiko Maslow’n tarvehierarkiaan ehdottamani uusi taso? Enpä usko, ei poistunut. 

Lähimmäksi lehmän heiton tarpeen tyydytystä pääsee uusista palveluista tällä hetkellä Snapchat. Jo kymmenet - jos ei sadat - tuhannet aikuiset ihmiset kuvaavat itsensä päivittäin palvelussa, muokkaavat kasvonsa merihirviöksi, viiksekkääksi poliisiksi, meikatuksi transuksi tai söpöksi hauvaksi ja lähettävät sen jälkeen kuvansa ystävilleen tai julkiseen jakoon. Eläimiä Snapchatissä ei varsinaisesti pysty kavereille heittelemään - vielä - mutta saman tarpeen palvelu tyydyttää.

Lehmien heittelemisen tarve on ilman muuta ihmisen perustarve. Meillä pitää olla tapoja irrotella, vitsailla, päästää irti ja tehdä typeryyksiä. Haluamme nauraa itsellemme ja ja ottaa ilon irti elämästä. Haluamme hölmöillä ja pelleillä ja kuvata itsemme söpöinä hauvoina. 

Maslow oli nerokas ajattelija, mutta samalla myös tosikko. Hänen ajattelunsa eteenpäin vieminen on mahdollista, mutta vain lisäämällä alkuperäiseen tarvehierarkiaan hiukan kipinää ja iloa. Tarvitsemme ruokaa ja arvostusta, mutta tarvitsemme myös tapoja heitellä lehmiä! 

Kuva: Kahvallinen lehmä.

Mielenmaisemana Miami Vice

Viimeistään 46-vuotiaana tulee miettineeksi, mistä on kotoisin ja mihin joukkoon kuuluu. Tulee miettineeksi sitä, mikä määrittää omaa mielenmaisemaa. Erityisesti sitä tulee miettineeksi lauantai-iltana diskossa, johon on kokoontunut 300 lukioaikaista ystävää ja tuttua. Mikä meitä yhdistää ja mikä erottaa - mihin me oikein kuulumme?

Ikäiseni ihmiset ovat  eläneet 70-, 80-, 90-luvut ja 2000-luvun kaikki vaiheet ja yksi merkittävimmistä vaiheista osui 80-luvulle. Suurin osa Club Galaxyn bileisiin maaliskuussa 2016 osallistuvasta porukasta vietti yhdessä aikaa 12-18-vuotiaina, osa ala-asteelta alkaen ja loput ylä-asteella tai viimeistään lukiossa. Lukion jälkeen tiet erkanivat ja ristesivät taas myöhemmin opiskelupaikoista, perhetilanteista ja työpaikoista riippuen. Minimissään meitä yhdistää Espoo asuin- tai opiskelupaikkakuntana - maksimissaan meitä yhdistää 80-luvun poliittinen ilmapiiri, taloustilanne, vallitseva (nuoriso)kulttuuri, musiikkimaku, muoti ja merkillinen mieltymys värikkäisiin salihousuihin.

Liikututko salaa, kun kuulet Dallasin tunnuskappaleen? Onko sinulla vahva kanta rötösherroihin ja valtion tukemiin seksilomiin. Vertaatko hauskasti Putousta Velipuolikuuhun? Onko jumalan teatteri mahdollisesti edelleen mieltäsi eniten kuohuttava teatteriteko? Olet kenties syntynyt vuonna 1969 tai niillä main?

Suurin osa meistä ei kaipaa paluuta tulevaisuuteen - ei kun siis menneeseen aikaan. Mielestämme olemme edelläkävijöitä, trendsettereitä ja innovatiivisia kokeilijoita ihan tässä ajassa. Se, että olemme hiukan kallellaan kreppirautoihin, pastelliväreihin ja liian lyhyisiin farkkuihin, osoittaa vain tietoista asettumista hyvän maun yläpuolelle.

Mihin me siis kuulumme?

+ - 46-vuotiaiden entisten ja nykyisten espoolaisten mielenmaisema sijoittuu Miami Vicen kuvastoon ja Ruusun aikaan höystettynä puhtailla, valkoisilla lakanoilla. Rakkaimpien muistojen taustalla soi melodinen rock ja tukkahevi silloin kun siellä ei jyskytä manserock tai Duran Duran. Silloin ennen oli ihan ok hengailla sekä lasketteluasuun pukeutuvan jupin että hiuksiaan tupeeraavan rokkarin kanssa ja niin se on kuulkaa nykyäänkin. 

Voit yrittää päästä 80-luvusta eroon, mutta se ei onnistu. Dingon Autiotalo saa silmäsi kostumaan vielä vanhuksenakin ja Rubikin kuution ratkaiseminen tulee aina olemaan yksi merkittävimmistä saavutuksistasi.

Kasari mikä kasari.

Muutosten vuoristorataa takaperin

Suurin osa tuntemistani ihmisistä vastustaa itseään koskevia muutoksia kiihkeästi. Minä taas en todellakaan vastusta muutoksia, koska olen luonteeltani ja työroolissani innovaattori, muutosagentti ja kehittäjä.

Vastustan muutoksia ainoastaan silloin, kun ne ovat muutoksia väärään suuntaan. Väärään suuntaan menevät muutokset ovat sellaisia, joita yleensä ajavat ihmiset, joilla on ongelmia vision kanssa. Visio on joko väärä, tai sitten sitä ei ole ollenkaan. Väärään suuntaan menevän vision tunnistaa helpoiten siitä, että se poikkeaa omasta visiostani.

Vastustan myös muutoksia, joissa visio on yhteinen omani kanssa, mutta tapa päästä sinne väärä. Tällöinkään en vastusta muutosta sinänsä, ainoastaan tapaa tehdä se. Väärin nähden, väärin tehden. Joskus harvoin huomaan vastustavani muutoksia siksi, että en oikein usko jonkun muun havainneen oleellista tarvetta muutokselle ennen itseäni. Tällaisissa tapauksissa olisi parasta, että huomaisimme yhdessä minun ehdottaneen muutosta jo kauan sitten ennen ketään muuta. Tällä tavalla mahdollinen muutosvastarinta - jota itse en mielelläni koe - saataisiin minimoitua.

Nykyaikana kuuluu korostaa epävarmuuden sietämisen ja kokeilukulttuurin merkitystä etenkin kehittämistyössä. Itse siedän epävarmuutta erinomaisesti ja kannustan kaikkia kokeiluihin! Epävarmuuden sietämisen varmistan siten, että minimoin kaikki riskit etukäteen huolellisesti erilaisilla ohjeilla, rajoituksilla ja pelisäännöillä - näin epäonnistumiselle jää hyvin vähän tilaa. Näissä raameissa kannustan kuitenkin kaikkiin mahdollisiin kokeiluihin. Kokeilu taas kannattaa tehdä niin, että sen tavoitteet, toteutustapa ja lopputulos on aika lailla tarkkaan suunniteltu etukäteen ja näistä suunnitelmista ei mielellään kokeilun aikana poiketa.

Muutosten onnistuminen edellyttää valintoja ja päätöksiä. Itselleni valintojen ja päätösten tekeminen on helppoa. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka muutosten suunta ja tahti. Suuntaa voi minun puolestani vaihtaa melkein missä asiassa tahansa, kunhan pysytään samalla radalla kuin aina ennenkin. Eli käytännössä voidaan mennä eteenpäin tai taaksepäin, kunhan etukäteen päätetyltä radalta ei poiketa. Kun suunta on valittu, pitää enää päättää muutosten vauhdista. Oma nyrkkisääntöni on se, että yleensä kannattaa painaa samaan aikaan sekä jarrua että kaasua. Tällä yksinkertaisella tavalla tulee kätevästi minimoitua epäonnistuminen ja usein jopa pysyttyä paikallaan.

Mielelläni näenkin muutokset vuoristoratana, jonka olen itse rakentanut. Tällä radalla saa kulkea suhteellisen vapaasti etu- tai takaperin joko hitaasti tai nopeasti, ihan minun valinnoistani riippuen.

Ja luonnollisesti kaikki ovat tervetulleita tälle vuoristoradalle tekemään muutosta kanssani - kunhan ovat varanneet ja lunastaneet paikkansa etukäteen.

Saisinko palauttaa palautteenne?

Riippuvuussuhteeni palautteeseen alkoi kehittyä vaivihkaa tutkijakoulutuksen aikana. Jatko-opiskelijan piti jatkuvasti asettaa omat ajatukset ja ideat alttiiksi kritiikille, palautteelle ja kommenteille. Eikä se edes riittänyt, vaan niiden pohjalta piti muokata kirjoitukset ja ideat uudelleen ja uudelleen. Vasta pitkän aikaa harjoiteltuani huomasin, miten tärkeää palautteen antaminen, vastaanottaminen ja väittely on ajattelun kehittymisen kannalta.

Lopullisesti hurahdin palautteeseen kuitenkin vasta sielunsiskoni, myyntityön opetuksen gurun ja ex-kollegani ansiosta. Pirjo opetti käytännössä, miten onnistunut myyntityö, oppiminen ja vaikuttaminen voidaan rakentaa antamalla ja ottamalla vastaan palautetta. Opin itsearvioinnin, vertaisarvioinnin ja asiakaspalautteen merkityksen ja tekniikoita paitsi opiskelijoiden tutorina, myös kollegana. Pirjon työparina arvioin omaa ja toistemme työtä jatkuvasti: esityksiä, esiintymisiä, tekstejä, puheita ja vuorovaikutusta. Opin arvostamaan suoraa palautetta ja jopa antamaan sitä itse.

Nykyään olen siis riippuvainen palautteesta. Pidän palautteen antamisesta, kaipaan jatkuvaa palautetta ja nautin palautteen keräämisestä.

Vihaan palautteen vastaanottamista.

Ja nyt ei pidä käsittää väärin. On täysin mahdollista rakastaa palautetta ja vihata sen vastaanottamista. Se tavallaan kuuluu asiaan, vähän niin kuin kylmän veden vihaaminen kuuluu avantoon. Siis tyyliin: Tykkään olla avantouimari, tykkään avantouinnista, tykkään avantouinnin jälkeisestä fiiliksestä - vihaan kylmää vettä avannossa.

Vihaan siis palautteen vastaanottamista ja se johtuu suoraan sanoen siitä, että palaute ei ole aina positiivista. Se on sitä joskus, mutta ei läheskään aina. Ja kun palaute ei ole positiivista, se on negatiivista. Voimme kyllä nimetä negatiivisen palautteen korjaavaksi, kehittäväksi tai rakentavaksi palautteeksi, mutta ei tarvitse kuin vähän rapsuttaa, niin sieltä alta paljastuu negatiivinen palaute. Siis huono palaute. Tai palautehan sinänsä on absoluuttisesti hyvä, mutta negatiivinen palaute - se on palautetta huonosti hoidetusta hommasta. Pieleen meni! Fail.

Negatiivisen palautteen vastaanottaminen on kuin törmäisi kadulla avantoon keskellä kirkasta päivää, ilman ennakkovaroitusta. Kylmä vesi paiskautuu päin naamaa ja seuraa kolme vaihetta. Palauteriippuvaisen on käytävä joka ikinen kerta nämä vaiheet läpi ja hyväksyttävä ne, oikotietä ei ole.

Negatiivisen palautteen vastaanottamisen portaat

1. Stop the press - palaute on väärinkäsitystä. Palaute aiheuttaa kylmiä väreitä, pakoreaktion ja epäuskon. Kysymykset on asetettu väärin, vastaajat on valittu väärin, tulokset on laskettu yhteen väärin ja ylipäänsä on väärin antaa näin väärää palautetta. Tyypillinen tunnerektio: Kiellän palautteen.

2. Palautan palautteenne - pitäkää tunkkinne. Palaute aiheuttaa kiukkua, suuttumusta ja marttyyrin elkeitä. Jos vain tietäisitte, miten minä tämänkin palvelun eteen olen raatanut, ette ehkä antaisi viihtyisyydestä arviota kaksi asteikolla viisi! Ai ei ruoka maistunut? Tiedätkö kuinka moni Afrikan lapsi itkisi kiitollisuudesta, jos saisi ylipäänsä ruokaa! Tyypillinen tunneraktio: Raivostun palautteesta.

3. Palaute on aina totta - vihaan palautteen vastaanottamista. Palaute aiheuttaa pahaa mieltä, syyllisyyttä, uteliaisuutta ja myötätuntoa. On pakko myöntää, että palaute on AINA totta. Jos se on hyvää, se on hiukan todempaa vastaanottajan mielestä kuin huono, mutta totta se on joka tapauksessa. Eli let's face it, pieleen meni! Tyypillinen tunnereaktio: Hyväksyn palautteen, vihaan palautteen vastaanottamista.

Negatiivisen palautteen hyväksymisen jälkeen alkaa hyvä kierre, koska palauteriippuvainen on kuin veljensä peliriippuvainen. Aloitetaan uusi peli, nostetaan panoksia ja parannetaan tuloksia - tässä pelissä on pakko voittaa! Palauteriippuvainen ei jätä palautetta sikseen, vaan tekee kaikkensa saadaakseen jatkossa paremman lopputuloksen ja palautteen. Avannonkin riskillä.

Onneksi jossain kolmannen portaan vaiheilla, kun palaute tuntuu oikein pahalta, puuttuu universumi yleensä peliin ja tasoittaa. Omalla kohdallani sattui kerran niin, että päädyin rankan palauteryöpyn jälkeen täysin lyötynä kauneushoitolaan, jossa ystävällinen kosmetologi totesi minulla olevan kaunis huulenkaari. Pillahdin itkuun ja halasin hämmästynyttä kosmetologia, jolloin saman tien saamani negatiivisen palautteen painoarvo universumissa väheni hiukan.

Palateriippuvaisena saan olla kiitollinen siitäkin, että elämääni on sattunut ihmisiä, jotka osaavat antaa palautteen kuin palautteen äärimmäisen taitavasti. Esimerkiksi poikani, joka tuolta samaiselta kosmetologireissulta palatessani katsoi itkuisia ja värjättyjä silmiäni pitkään ja kysyi varovasti: "Miten toi onnistui sun omasta mielestä?"

Sukkagate

Elämässä riittää vaikeita haasteita globaalilla, kansallisella, sosiaalisella, henkilökohtaisella, abstraktilla ja konkreettisella tasolla. Oikeasti vaikeat haasteet ovat vakavia, merkittäviä ja riipaisevia, sellaisia kuin nälänhätä, pakolaiskriisi, sairaudet ja köyhyys. Sitten on toisella tavalla, jotenkin kevyemmin, vaikeita haasteita, kuten monimutkaiset ihmissuhteet, laihduttaminen ja ammatinvalinta: eivät kuolemanvakavia, mutta vaikeita haasteita kuitenkin.

Ja sitten on sukkia.

Olisi naurettavaa ja mielipuolista väittää, että sukat yksinään olisivat vaikeita tai edes haasteita, eivätkä ne olekaan. Sukkien ei kuitenkaan juuri koskaan tulisi esiintyä yksinään ja siitä ne haasteet sitten alkavatkin. Lisäksi sukka - tai siis sukat - ovat sekä globaalisti, kansallisesti, sosiaalisesti että henkilökohtaisesti arkeen kietoutuvia asioita ja siinäkin mielessä paljon monimutkaisempia, kuin olemme tottuneet ajattelemaan.

Nykyään on trendikästä pysähtyä tarkastelemaan kriittisesti elämäntapojaan ja kulutustottumuksiaan, tapojaan ympäröidä itsensä ja kotinsa paitsi ihmisillä, myös esineillä. Blogit pursuavat ohjeita karsimisesta, kierrätyksestä, luopumisesta, järkeistämisestä ja yksinkertaistamisesta. Olet jo ehkä kuullut KonMarista, organisoijien ammattikunnasta ja Hyvän mielen vaatekaapista? Tai lukenut perheestä, joka sitoutui ostamaan vuoden aikana ainoastaan suomalaisia tuotteita? Tuttavapiiriisi kuuluu varmasti ainakin yksi henkilö, joka pelaa minimalistipeliä tai kieltäytyy ostamasta mitään uutena...ja niin edelleen.

Erittäin trendikästä, erittäin fiksua ja oikeasti erittäin mielenkiintoista. Ja myös aika haastavaa. Mitä uudempia ekologisen ja minimalistisen elämäntavan periaatteet ovat, sitä suurempi riski on järkyttyä, turhaantua ja ahdistua oman arkensa tarkastelusta. Mistä kaikki nämä tavarat ovat tulleet kotiini? Miksi ne ovat tulleet kotiini ja miksi ne ovat siellä edelleen? Miksi en osaa, halua tai voi luopua jonkun lapseni 20 sitten piirtämästä tikku-ukkelista tai kasetista, jolle nauhoitin sata vuotta sitten graduni haastattelut?

Yksi suurista järjestämisen guruista - Marie Kondo - kehottaa käymään kaikki kodin esineet läpi kategorioittain siten, että kotiin jäävien esineiden kriteerinä on niiden kyky tuottaa iloa. Kolme viikkoa kokeiltuani olen vakuuttunut siitä, että tämäntyyppisestä tutkimusretkestä omaan elämään ja sen kaappeihin on mahdollisuus selvitä tulematta hulluksi. Siitä voi jopa nauttia, oppia ja voimaantua. Pikkuhiljaa siitä voi tulla myös pysyvä elämäntapa. Ehdoton edellytys sille on kuitenkin se, että jossain vaiheessa on valmis kohtaamaan suhteensa sukkiin.

Koska itsetuntoni on suhteellisen hyvä ja olen nyt sukkani kohdannut, voin aivan avoimesti kertoa omasta - ihan normaalista ja siististä - kodistani löytyneen yhden päivän kartoituksen tuloksena satoja sukkia. Villasukkia, urheilusukkia, nylonsukkia, pörrösukkia, laskettelusukkia, unisukkia, pitsisukkia, polvisukkia, nilkkasukkia, lentosukkia, golfsukkia, vitsikkäitä sukkia ja varrettomia sukkia. Mustia, valkoisia, värillisiä, kuviollisia, värittömiä ja pahasti värjääntyneitä sukkia. Ohuita ja paksuja ja kaikkea siltä väliltä sukkia. Käytettyjä, pyykättyjä, viikattuja, vielä pakkauksissa olevia ja täysin kulahtaneita sukkia. (Eikä tähän siis lasketa sukkahousuja eikä niitä sukkahousuja, joissa ei edes ole sukkaa jatkeena vaan pelkät housut eli leggingsejä.)

Huomattavan suuri osa näistä sadoista sukista tuli vastaan ilman paria - havainto, joka avasi ensimmäisen kerran silmäni näkemään teoreettisen yhteyden sukkien ja vaikeiden haasteiden välille.

Sukkia löytyi kahden aikuisen, yhden lapsen ja kahden nuoren aikuisen (+ kumppaninsa) hengen taloudesta kaikkia kokoja välillä 36-45. Löytöpaikkoja oli kaikissa kolmessa kerroksessa, kaikissa huoneissa (paitsi keittiössä) ja säilytyspaikat vaihtelivat kaapeista ja laatikoista urheilukasseihin, golfbägeihin, pyykkikoreihin ja eri paikoissa esiintyviin vaatekasoihin. Jossain vaiheessa iltapäivää tajusin kauhukseni laskelmieni perustuvan valheelliseen oletukseen sukkien liikkumattomasta olemuksesta. Kaikkea muuta: jouduin todistamaan sukkien jatkuvaa, dynaamista kiertokulkua kodissani siten, että aamulla eteisestä pyykkikoriin siirtämäni pariton urheilusukka tuli minua vastaan jo alkuillasta kuopuksen huoneen vaatepinosta - edelleen parittomana. Sekosin laskuissani ja näin aika helposti riskin myös vakavampaan sekoamiseen.

Koska kyse kuitenkin oli vain sukista - ei oikeista vaikeista haasteista - ratkaisin kotini sukkagaten määrätietoisen prosessin tuloksena: Kokoa, poista/pese, parita, sijoita ja LAKKAA OSTAMASTA lisää sukkia. Kehitin myös systeemin, jolla sukat päätyvät pyykkikoriin, pesukoneeseen ja sieltä ulos vain parillisina ja kirjoitin sitä varten ohjeet kodinhoitohuoneen seinille ja laatikoihin sijoitettaviin lappuihin. Tällä hetkellä sukkia on suhteellisen vähän, niillä kaikilla on pari ja paikka - ja ne toden totta tuottavat iloa kauniisti viikattuina.

Systeemin lisäksi sukista olisi täysin mahdollista kehittää myös pakkomielle. Sen estämiseksi pohdin jo seuraavaa kategoriaa, jota alan käydä kodissani läpi. Ja tällä kertaa se tulee olemaan jotain sellaista, jolla ei tarvitse olla paria.