Asiaton viesti

Olen ilahduttanut itseäni ja suurta yleisöä tällä blogilla nyt hiukan yli vuoden. Julkaisuja on ilmestynyt harvakseltaan, noin kerran kuukaudessa. Julkaisemattomia tekstejä on syntynyt suurin piirtein saman verran.

Lukijoita blogilla on ollut omasta mielestäni hämmästyttävän paljon senkin jälkeen, kun poistin laskurista omat käyntini ja sukulaiset, joiden velvollisuus on ollut lukea jokainen postaus. Itsekin olen yrittänyt lukea jokaisen tekstini ainakin kerran sen kirjoittamisen jälkeen. Ihan hyvin se on mennyt, vaikka lukukokemukseen onkin usein liittynyt joku merkillinen vierauden tunne.

Mistä sitten olen kirjoittanut? Kuvitelma siitä, että blogillani olisi joku punainen lanka, tyrehtyi alkuunsa siinä kolmannen postauksen paikkeilla. Ei ole ollut mitään punaista lankaa. Aiheet ovat tulleet mieleen yksi kerrallaan ja aika irrallisina, hyvin epämääräistä logiikkaa noudattaen. Sitä sun tätä, sekä että. Kaikenlaista. Matkakokemuksia, tonttuja ja maanantai - näin tämä blogi noin lyhyesti kiteytettynä. Ja silti asiaa on tuntunut riittävän.

Ilmeisesti vuosi onkin se mitta, jolle riittää asiaa tikustakin, ainakin tällä lailla jaksotettuna. Sen vuoden jälkeen vaan ei tunnu löytyvän enää mitään uutta sanottavaa. Ei kerta kaikkiaan yhtä ainutta asiaa, josta pystyisi jotain kirjoittamaan. Tai pystyisi, mutta ei tarvitse.

Ainoa mikä tässä tilanteessa sitten syntyy, onkin asiaton viesti.

Luultavasti annan kuitenkin itselleni armoa tämän blogin kanssa, mutta lukijoilleni en. Otetaan nyt näistä tämän vuoden asiasanoista vaikka maanantairauha, keskeneräisyys, tuplataskaaminen ja disko - jospa niiden kautta löytyisi Asioiden Tonava taas ensi vuonna.

Periksi en anna missään nimessä, oli asiaa tai ei.

Valitse ärsyttävyytesi

Viime aikoina somessa on kiertänyt listoja ärsyttävistä sanonnoista. Esimerkiksi käsitteet meikämandoliini ja teikätamburiini saavat aikaan kylmiä väreitä ihmisissä Hangosta Kemiin, vaikka ilmeisesti joku niitä jossain kuitenkin käyttää.

Kukaan ei kuitenkaan tietääkseni ole tutkinut suomalaisia ärsyttäviä asioita kattavasti, koko väestön tasolla. Jos tällainen tutkimus tehtäisiin, sen tulokset voitaisiin visualisoida käänteisen nuppineulatyynyn näköisenä maisemana. - Kas, Kaarinan seudulla eniten ärsytyspiikkejä näyttää nostavan ruoka suussa puhuminen ja kesäaika. - Menossa Kemiin? Älä vaan ota puheeksi digiloikkaa ja sinuna petaisin sängyn ennen aamiaista! - Keravalta kotoisin? Onpas teillä vaikuttava piikki tuolla sakkaavan joukkoliikenteen kohdalla!

Minut itseni ajaa hulluuden porteille mielettömän ärsyttävä asia, nimittäin ruokapöydän jättäminen pyyhkimättä. Tämä on sellainen asia, jonka uskon nostavan ärsytyspiikkejä kansallisella tasolla - mitenkään kaikkia muita ärsyttävyyksiä väheksymättä. Kun olet ruokaillut, pyyhit pöydän sen jälkeen. Aina. Joka kerta. Aika yksinkertaista. Mikä siinä on niin vaikeaa?

Ärsyttävien asioiden tunnistamisella ja tunnustamisella voisi olla kansantaloudellisesti merkittäviä vaikutuksia palvelujen kehittämiselle, matkailulle ja perheiden hyvinvoinnille. Esimerkiksi hotelliketju, jonka palvelulupauksena olisi aina puhtaaksi pyyhityt pöydät aamiaisravintolassa, saisi ennennäkemättömän kilpailuedun muihin nähden - ihan vain vähentämällä merkittävästi yöpyjien ärsyttämistä.

Ärsyttävien asioiden lisäksi pitäisi tutkia myös ihmisten ärsyttävyyttä yksilötasolla. Tiedän, että aiheesta on jo kirjoitettu kirja "Provo opas: Ärsyttämisen jalo taito" (tekijät Tero Kartastenpää ja Jani Timonen), mutta - ärsyttävää kyllä - en ole lukenut sitä. Kattavan tutkimuksen pohjalta voisi kehittää työkalun, jonka avulla omaa ärsyttämisprofiiliaan voisi selvitellä itse- tai vertaisarvioinnilla. Tuntuu siltä, että tällaiselle tiedolle olisi valtavasti käyttöä.

Itse olisin valmis neuvottelemaan ja käymään kauppaa ärsyttävyyksistä, jos sekä maantieteellinen ärsyttävyysmaisema että oma ärsyttämisprofiilini olisi tutkitusti tiedossa. - No niin, perillä ollaan täällä Raumalla. Sovitaanko, että minä en sano kertaakaan "maanantai", "loistava" enkä "mahtava", mutta te taas lupaatte pyyhkiä pöydän joka aamu ennen kuin tulen aamiaiselle?

Ärsyttävyyksien vaihtokaupassa voisin jopa harkita jostain ärsyttävästä tavasta luopumista. Luopuisin ehkä käytettyjen tulitikkujen piilottamisesta takaisin tulitikkulaatikkoon (vaikka niiden koti on siellä), auton avainten jatkuvasta hukkaamisesta (kai ne saisi jotenkin kiinni vaikka ranteeseen) tai kokousten hidastamisesta täysin aiheeseen liittymättömällä monologilla (tämä on ehkä liikaa luvattu) - kunhan saisin itselleni puhtaaksi pyyhittyjen pöytien lisäksi kengistä tyhjän eteisen ja hissit, joissa seistään piirissä selät vastakkain ilman kiusallista pakkoa katsekontaktiin tuiki tuntemattomien ihmisten kanssa.

Ärsyttävyys on arkinen, kaikkia koskettava ja kiehtova kenttä, jota ei vielä tunneta tarpeeksi hyvin. Meillä, joilla asiat ovat oikeasti hyvin, on ehkä varaa tutkia tätäkin asiaa tarkemmin - varaa valita ärsyttävyytemme.

Tuplataskaamisesta työelämän uusi musta

Työelämässä kuuluu multitaskata eli tehdä montaa tehtävää samaan aikaan. Multitaskaaja on motivoitunut ja tehokas työntekijä, joka yhdellä kädellä heittelee ilmaan palloja ja lopuilla käsillä ottaa niitä vastaan.

Multitaskaajan työ on pirstaloitunut pieniksi palasiksi, joita tehdään suurissa verkostoissa. Pieniä palasia ja suuria verkostoja sovitellaan yhteen sähköpostissa, doodlessa, googledrivessa, moodlessa, intrassa, extrassa, whatsappissa ja facebookissa. Niin ja palavereissa, workshopeissa, seminaareissa ja työpajoissa. Työpaikalla, kotona, läsnä ja etänä, työajalla ja vapaalla.

Multitaskaaminen heijastaa ja vahvistaa käsitystä työelämästä palapelinä, jossa palat on heitetty ilmaan, sitten käsketty ottaa ne kiinni, mutta lopulta kielletty kokoamasta yhteen. Kokonaisuus jää etäiseksi, kun huomio kiinnittyy ilmasta putoileviin palloihin ja irtonaisiin palapelin paloihin. Multitaskaajalta kädet eivät lopu koskaan, eivät myöskään pallot - työmotivaatio, työnilo ja tehokkuus sen sijaan voivat loppua.

Itse olen päättänyt uida vastavirtaan - jos ei tässä niin missä sitten? Olen päättänyt tehdä työssäni vain ja ainostaan kahta asiaa ja niitäkin eri aikaan - järjestän ja vuorovaikutan. Nämä kaksi asiaa täyttävät työpäivät ja ne riittävät, en siis tee yhtään sen enempää enkä yhtään vähempää.

Jatkossa täytän ajatukseni, tekemiseni ja kalenterini ihmisten, asioiden, prosessien, sanojen, eurojen ja verkostojen järjestämisellä sekä lisäksi vuorovaikutuksella ihmisten, asioiden, prosessien, sanojen, eurojen tai verkostojen kanssa. Johtaminen, laatutyö, taloushallinto, kehittäminen, opetus, konsultointi jne. putoavat tästä lähtien kätevästi kahteen kategoriaan: järjestämiseen ja vuorovaikutukseen. Sen sijaan, että puuhastelisin useilla eri alueilla ja kokisin riittämättömyyttä niillä kaikilla, keskityn syventämään osaamistani järjestämisessä ja vuorovaikutuksessa.

Oliko hyvä palaveri? Ei, mutta syntyi kyllä hyvää vuorovaikutusta. Ovatko tylsät toimistorutiinit kasaantuneet? Eivät, mutta pitääkin varata aikaa arjen järjestämiselle. Onko liikaa kokouksia? Liikaa sähköposteja? No riippuu ihan siitä, mitä niissä järjestetään ja miten hyvin vuorovaikutus siellä sujuu. Miltä kalenterisi näyttää ensi viikolla? No kyllä sinne aina lisää vuorovaikutusta mahtuu, kun ensin järjestän tämän viikon uudelleen.

Mikä sitten muuttuu? Ei välttämättä mikään muu kuin näkökulma ja asenne, mutta se riittää. Tervemenoa multitaskaaminen - tuplataskaaminen on työelämäni uusi musta!

Kesken kaiken

Keski-ikäisenä ihminen on keskimäärin kaiken keskellä. Sen lisäksi lähes kaikki on kesken. Edes oppimista ei saa nykyään loppuun tutkinnoilla, vaan elinikäisen oppimisen kuuluu olla elinkautista.

Keskellä olemisen voi hahmottaa monella tavalla. Esimerkiksi keski-ikä hahmottuu yleensä länsimaissa kaiketi niin, että ihmisen takana on historiaa ja edessä tulevaisuus. Yllättävää kyllä, jossain päin maailmaa tämä näkymä on täysin toisin päin - historia on silmien edessä, koska sen pystyy näkemään. Minusta itsestäni taas kaikki aika tapahtuu samaan aikaan, joten tässä kohdassa on väistämättä aika lailla aikaruuhkaa - läsnä on sekä tulevaisuus että menneisyys.

Sukupolvien keskellä oleminen on parasta keski-iässä, samalla se vaatii paljon. Pitäisi muistaa aika paljon, samalla pitäisi ottaa opiksi. Perimätiedon merkitys korostuu. Mitä minä haluan muistaa ja siirtää omasta historiastani ja mitä pitäisi oppia omilta vanhemmilta? Kaikeksi onneksi tieto tiivistyy. Kymmenen käskyä ja kysymys: "Haluatko olla oikeassa vai onnellinen?" riittävät itse asiassa tosi pitkälle.

Kesken kaiken tulee välillä miettineeksi sitä, mikä tässä elämässä onkaan keskeistä. Mitä omassa keskeneräisessä elämässä pitää keskipisteenä?

...jotenkin melkein liiankin konkreettisesti Universumi otti tähänkin kirjoitukseen kantaa. Teksti oli minulla vasta luonnoksena työstövaiheessa, mutta jotenkin onnistuin julkaisemaan sen - keskeneräisenä, tietenkin.

Hyväksyn.

Tervetuloa myös minunkin puolestani, olemmehan kaikki lumihiutaleita yhteisessä hangessa

Viime aikoina olen joutunut esittäytymään ensi kertaa uusille kollegoille ja sidosryhmille eri yhteyksissä ja eri tavoin - kasvokkain, paperilla ja verkon kautta. Sitä luulisi, että itsestä puhuminen ja kirjoittaminen olisi tässä iässä jo aika helppoa, mutta näinhän se ei todellakaan ole. Siinä tilanteessa kun ei oikeastaan olla esittäytymässä, vaan ennemminkin esittämässä itseä.

Itsensä esittämisessä voi epäonnistua kahdella tavalla: ylivalmistautumalla ja alivalmistautumalla.

Ylivalmistautumalla onnistut tuottamaan esityksen, jossa on kliseinen alku ja lässähtävä loppu. Tästä piinallisen tietoisena alat ennen esityksesi puolta väliä hakata päätäsi seinään pääsi sisällä: "Ei näin, ei näin - en minä tällainen ole!" Ylivalmistautumisen tunnistaa aloituslauseesta, joka suurimassa osassa tapauksia menee näin: "Tervetuloa myös minunkin puolestani". Kyllä vaan: "myös minunkin"! Kukaan maailmassa ei ole pystynyt vielä selvittämään, miksi tämä alku liittyy juuri ylivalmistautumiseen, mutta niin se vaan liittyy. Ylivalmistautunutta alkua seuraa puuduttava keskiosa, jota leimaa vuosilukujen, päivämäärien ja yksityiskohtien paljous.:"...sitten 1993 toukokuussa aloin saada pikkuhiljaa gradua valmiiksi eikä aikaakaan, kun hellekesänä 1994 siinä alkoi loppu häämöttää." Käytännössä valtaosan ylivalmistautuneista esityksistä lopettaa puhujan sijasta tilaisuuden puheenjohtaja.

Alivalmistautuminen taas lähtee siitä, että olet sulkenut lähestyvän esittäytymisen pois mielestäsi ja joudut tosipaikan tullen improvisoimaan. Tässä vaiheessa on vielä olemassa se häviävän pieni mahdollisuus, että vedät syvään henkeä ja yksinkertaisesti kerrot kuka olet, mistä tulet ja mitä olet tullut tänne tekemään. Valitettavasti 95 % itsensä esittäjistä jättää tämän mahdollisuuden käyttämättä. Sen sijaan 95 % esittäjistä kehittelee mielessään minuuttia ennen esittäytymistä jonkun monimutkaisen ja vaikeaselkoisen anekdootin, vitsin, metaforan tai teeman, jonka varaan yrittää sitten rakentaa esittäytymisen. Alivalmistautumisen tunnistaa esimerkiksi tämäntyyppisistä avauksista: "Iltapäivää hyvät kollegat eli eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Ja tämän sanon siksi, että minun mielestäni me kaikki olemme lumihiutaleita yhteisessä hangessa." Alivalmistaumista seuraavaa hämmennystä et voi paikata millään tiedossa olevalla tavalla. Sen sijaan joudut hämmentyneen yleisön lisäksi itse kuuntelemaan omaa puhettasi, joka juoksee kaukana tietoisen aivotoimintasi edellä.

Alivalmistautumisen hyvä tai huono puoli ylivalmistautumiseen verrattuna on se, että ylivalmistautuneesta itsensä esittämisestä vai 3% kuulijoista muistaa jälkeenpäin edes kuulleensa esittäytymistä. Alivalmistautuneen esittämisen ollessa kyseessä taas 97%:lle kuulijoista jää pysyvä, koskaan muuttumaton muistijälki esittäjästä.

Ensiesittäytymisen jälkeen voit onneksi huokaista helpotuksesta ja lopettaa itsesi esittämisen: Sinut on jo tunnistettu.

En voinut aloittaa joogaa, koska Pokémon

Hyvissä ajoin ennen kesälomaa minulla on varsin jäsentynyt näkemys lomasta. Sopivasti sitä sun tätä uutta ja vanhaa, suunnittelematonta vapaa-aikaa ja suunnitelmallista suorittamista, ystäviä ja yksinäisyyttä. Vuoroin metsää ja halkoja, vuoroin kaupunkia ja digiä. Tasapainoa kaiken ja kaiken muun välillä sillä tavalla kivasti, että loman jälkeen on helppoa aloittaa aivan uusi elämä.

Hyvissä ajoin - paljon ennen loman puoliväliä - jäsentynyt näkemykseni hämärtyy epämääräisen suttuiseksi lomamoodiksi.

Otetaan nyt vaikka oletus siitä, että "Lomalla rentoudun mökin terassilla lukemassa hyvää kirjaa". Tämä oletus osoittautuu virheeksi sillä sekunnilla, kun alan luoda olosuhteita rentoutumiselle. Toisin sanoen alan siivota mökin terassia ja sen ympäristöä, tuunata kalusteita, putsata varastossa pölyyntyneet pöydät ja tuolit, virittää kukkia ja kynttilöitä, heitellä huolettomasti huopia rottinkituolien päälle ja valita lukemattomista kirjoista luettavaa... vain tajutakseni, että tuntikausien väsäämisen jälkeen en enää a) näe lukea kirjaa ja b) todellakaan halua istua ulkona palelemassa. Sen sijaan haluan istua sisällä siivoamattomassa mökissä tuijottamassa facebookia tai telkkaria - mielellään vaikka valtaosan lomastani. Fail.

Tai otetaan tämä klassikko: "Lomalla elän terveellisesti, koska arkena en...ööö...ehdi elää terveellisesti". Myös tässä oletuksessa on valitettavasti kaikki pielessä, vaikka ennen lomaa ei siltä tunnukaan. Lomalla en ensinnäkään ehdi yhtään mitään enkä senkään vertaa ja toiseksi lomalla on täysin mahdotonta elää terveellisesti. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että "terveellinen loma"-oletuksen yli kävelee huomattavasti vahvempi "Lomalla irrottelen ja nautin elämästä, koska arkena en...ööö...voi myöntää tekeväni niin". Näiden ristiriitaisten olettamusten summa on se, että syödyt makkarat, päivittäinen jäätelöannos, ilolla kilistellyt kuohuviinit ja valvotut yöt väistämättä kumoavat mökillä suoritetun hyötyliikunnan, satunnaiset vihersmoothiet, golfkierrokset ja hölkät. Big, big fail.

Myös yllättävät ilmiöt voivat johtaa suunnitelmien kariutumiseen - kuten nyt vaikka uusi pelisovellus kännykässä. Nyt ei vaan pysty remontin loppuviimeistelyyn, kirjapinon läpikahlaamiseen tai kahvakuulatreeniin, koska Pokémon. Epic fail?

Puolessa välissä lomaa alkaakin päänsisäinen neuvottelu ja elämysvaihtokauppa siitä, miksi loma kuitenkin on yksi mahtavimmista lomista ikinä: "Ei tässä mitään joogatunteja ehtinyt aloittaa, mutta toisaalta pääsin tasolle 12 ja kehitin itselleni mahtavan Hypnon." "Ehkä en saanut kahlattua läpi suunnittelemiani venäläisiä klassikoita, mutta pari ruotsalaista dekkaria ja kaikki iltapäivälehdet ehdin lukea kannesta kanteen." "Enpä muistanut tänäkään kesänä pitää somelakkoa, mutta sen sijaan uin toisella tavalla vastavirtaan enkä mennyt mustikkametsään."

Hyvissä ajoissa ennen töihin paluuta minulla on taas varsin jäsentynyt näkemys arjesta. Sopivasti sitä sun tätä uutta ja vanhaa, suunnittelematonta vapaa-aikaa ja suunnitelmallista suorittamista, ystäviä ja yksinäisyyttä. Vuoroin metsää ja halkoja, vuoroin kaupunkia ja digiä. Tasapainoa kaiken ja kaiken muun välillä sillä tavalla kivasti...

Ja jos ne joogatunnit eivät ala vieläkään luistaa, palaan siihen sitten talvilomalla.

Seitsemän vuoden seikkailuja ja säätöä

On olemassa teoria, jonka mukaan merkittävät vaiheet ihmisen elämässä seuraavat toisiaan seitsemän vuoden sykleissä. Oli kyse sitten kehitys-, sosiaali- tai keittiöpsykologiasta, omassa elämässäni tuo seitsemän vuotta taitaa olla aika hyvä tarkastelujakso.

Kohta 47-vuotiaana porhallan parhaillani seitsemännen seitsenvuotiskauteni loppua kohti. Tällekin kaudelle mahtuu jos jonkinlaista säätöä henkilökohtaisessa elämässä, parisuhteessa, perheessä, ystävyyssuhteissa ja työelämässä. Suuria iloja, suuria suruja ja surullisia menetyksiä. Paljon huolta ja paljon iloa läheisten kohtaloista. Harmaata arkea ja hilpeitä juhlia...ja monta hyvää maanantaita!

Taaksepäin katsoen näyttää siltä, että seitsenvuotisjakso toisensa jälkeen on aina edellistä tiiviimpi. Iloiset värit ovat kirkkaampia, surulliset synkempiä, muutokset merkittävämpiä kuin ennen. Samalla kun seitsemän vuotta kuluu paljon nopeammin kuin aikaisemmin, se pitää myös enemmän vaihtelua ja sävyjä sisällään.

Otetaan nyt vaikka vain seitsemän vuotta lapsuudesta: aikahan käytännössä pysyi paikoillaan. Seitsemän ensimmäistä elinvuotta aurinko paistoi huhtikuun alusta syyskuun loppuun ja loppuaika hiihdettiin ja luisteltiin pikkupakkasessa kauniin luonnon keskellä. Kesät vietettiin mökillä suvun kanssa samalla rakkaalla kaavalla ja muita vuodenaikoja rytmitti koulu. Elämä pysyi raiteillaan ihan itsestään ja maailma oli väriltään tasaisen vadelmanpunainen.

Seuraavat seitsemän vuoden jaksot toki osoittivat todeksi kaiken sen sattumanvaraisuuden, mitä elämään voi mahtua. Jostain syystä kuitenkin ne alkupään jaksot näyttäytyvät näitä viimeisiä tasaisempina - vaikka aika saattaakin kullata muistot. Nimittäin tässä kohdassa sen seitsemättä seitsenvuotiskautta muutokset kirpaisevat todella syvältä. Surut ovat suuria ja vaikeita ylittää. Iloisia asioita ja tärkeitä ihmisiä tekee mieli vaalia entistä tarkemmin. Ihmisiä tulee ikävämpi kuin ennen.

Työpaikan vaihtokaan ei ole ollenkaan vain työpaikan vaihtoa, vaan samalla tulee käytyä se seitsemän vuotta vuoristorataa taaksepäin: Mitä sain tehdä ja kokea, mitä opin, mitä en mistään hinnasta enää toistaisi ja mitä kannattaa jatkaa? Keiden kanssa sain tehdä töitä, saavuttaa unelmia, nauraa katketakseni ja kirota kaiken alimpaan helvettiin? Keiden kanssa sain ystävystyä ja jakaa paljon muutakin kuin työasioita?

Viime maanantaina alkaessani siivota työhuonetta, mietin miten vaikeaa olisi siirtää ja tallentaa kaikki seitsemän vuoden aikana keräämäni aineisto ja tieto eteenpäin. Juu ei, ei ole vaikeaa. Se yksi ohut mappi, joka lopulta jäi jäljelle kaikista paperivuorista, esitteistä, lehtileikkeistä ja epämääräisistä muistiinpanoista, on itse asiassa aika helposti siirrettävissä ihan mihin vaan. Eikä sähköisten aineistojen osalta tilanne taida juurikaan tästä poiketa.

Lounaalla surin tätä havaintoani työkavereiden kanssa ja onneksi päädyimme lohduttavaan ajatukseen. Jos seitsemän vuoden työstä jäljelle jäävä jälki olisi mapitettavissa, olisi tilanne oikeastaan aika huono. Sen sijaan, jos siitä ajasta jää työyhteisöön positiivinen tunnejälki ja pysyviä toimintatapoja, on tilanne aika hyvä. Nähtäväksi jää - mutta ei kyllä mappeihin!

Töiden lisäksi omassa elämässäni on muutoksessa myös perheen arki. Vanhemmat lapset muuttavat omaan kotiin (ja takaisin) ja tuovat uusia perheenjäseniä meille, kuopus alkaa elää teinin elämää ja kotia rempataan muutosten mukaan. Ihania, iloisia muutoksia ja ihmisiä, jotka tuovat hyvää energiaa ja liikettä elämään.

Lomalla ajattelin pohdiskella vähän sitä, miten ja minkälaisen jäljen haluaisin seuraavan seitsemän vuoden aikana jälkeeni jättää. Paperipinon mappiin tai kansion Driveen? Toimintatavan jonkun yhteisön arkeen? Tunnejäljen sydämiin vai lukujonon exceliin?

Nähtäväksi jää, mutta ei välttämättä niihin mappeihin.