Tuplataskaamisesta työelämän uusi musta

Työelämässä kuuluu multitaskata eli tehdä montaa tehtävää samaan aikaan. Multitaskaaja on motivoitunut ja tehokas työntekijä, joka yhdellä kädellä heittelee ilmaan palloja ja lopuilla käsillä ottaa niitä vastaan.

Multitaskaajan työ on pirstaloitunut pieniksi palasiksi, joita tehdään suurissa verkostoissa. Pieniä palasia ja suuria verkostoja sovitellaan yhteen sähköpostissa, doodlessa, googledrivessa, moodlessa, intrassa, extrassa, whatsappissa ja facebookissa. Niin ja palavereissa, workshopeissa, seminaareissa ja työpajoissa. Työpaikalla, kotona, läsnä ja etänä, työajalla ja vapaalla.

Multitaskaaminen heijastaa ja vahvistaa käsitystä työelämästä palapelinä, jossa palat on heitetty ilmaan, sitten käsketty ottaa ne kiinni, mutta lopulta kielletty kokoamasta yhteen. Kokonaisuus jää etäiseksi, kun huomio kiinnittyy ilmasta putoileviin palloihin ja irtonaisiin palapelin paloihin. Multitaskaajalta kädet eivät lopu koskaan, eivät myöskään pallot - työmotivaatio, työnilo ja tehokkuus sen sijaan voivat loppua.

Itse olen päättänyt uida vastavirtaan - jos ei tässä niin missä sitten? Olen päättänyt tehdä työssäni vain ja ainostaan kahta asiaa ja niitäkin eri aikaan - järjestän ja vuorovaikutan. Nämä kaksi asiaa täyttävät työpäivät ja ne riittävät, en siis tee yhtään sen enempää enkä yhtään vähempää.

Jatkossa täytän ajatukseni, tekemiseni ja kalenterini ihmisten, asioiden, prosessien, sanojen, eurojen ja verkostojen järjestämisellä sekä lisäksi vuorovaikutuksella ihmisten, asioiden, prosessien, sanojen, eurojen tai verkostojen kanssa. Johtaminen, laatutyö, taloushallinto, kehittäminen, opetus, konsultointi jne. putoavat tästä lähtien kätevästi kahteen kategoriaan: järjestämiseen ja vuorovaikutukseen. Sen sijaan, että puuhastelisin useilla eri alueilla ja kokisin riittämättömyyttä niillä kaikilla, keskityn syventämään osaamistani järjestämisessä ja vuorovaikutuksessa.

Oliko hyvä palaveri? Ei, mutta syntyi kyllä hyvää vuorovaikutusta. Ovatko tylsät toimistorutiinit kasaantuneet? Eivät, mutta pitääkin varata aikaa arjen järjestämiselle. Onko liikaa kokouksia? Liikaa sähköposteja? No riippuu ihan siitä, mitä niissä järjestetään ja miten hyvin vuorovaikutus siellä sujuu. Miltä kalenterisi näyttää ensi viikolla? No kyllä sinne aina lisää vuorovaikutusta mahtuu, kun ensin järjestän tämän viikon uudelleen.

Mikä sitten muuttuu? Ei välttämättä mikään muu kuin näkökulma ja asenne, mutta se riittää. Tervemenoa multitaskaaminen - tuplataskaaminen on työelämäni uusi musta!

Kesken kaiken

Keski-ikäisenä ihminen on keskimäärin kaiken keskellä. Sen lisäksi lähes kaikki on kesken. Edes oppimista ei saa nykyään loppuun tutkinnoilla, vaan elinikäisen oppimisen kuuluu olla elinkautista.

Keskellä olemisen voi hahmottaa monella tavalla. Esimerkiksi keski-ikä hahmottuu yleensä länsimaissa kaiketi niin, että ihmisen takana on historiaa ja edessä tulevaisuus. Yllättävää kyllä, jossain päin maailmaa tämä näkymä on täysin toisin päin - historia on silmien edessä, koska sen pystyy näkemään. Minusta itsestäni taas kaikki aika tapahtuu samaan aikaan, joten tässä kohdassa on väistämättä aika lailla aikaruuhkaa - läsnä on sekä tulevaisuus että menneisyys.

Sukupolvien keskellä oleminen on parasta keski-iässä, samalla se vaatii paljon. Pitäisi muistaa aika paljon, samalla pitäisi ottaa opiksi. Perimätiedon merkitys korostuu. Mitä minä haluan muistaa ja siirtää omasta historiastani ja mitä pitäisi oppia omilta vanhemmilta? Kaikeksi onneksi tieto tiivistyy. Kymmenen käskyä ja kysymys: "Haluatko olla oikeassa vai onnellinen?" riittävät itse asiassa tosi pitkälle.

Kesken kaiken tulee välillä miettineeksi sitä, mikä tässä elämässä onkaan keskeistä. Mitä omassa keskeneräisessä elämässä pitää keskipisteenä?

...jotenkin melkein liiankin konkreettisesti Universumi otti tähänkin kirjoitukseen kantaa. Teksti oli minulla vasta luonnoksena työstövaiheessa, mutta jotenkin onnistuin julkaisemaan sen - keskeneräisenä, tietenkin.

Hyväksyn.

Tervetuloa myös minunkin puolestani, olemmehan kaikki lumihiutaleita yhteisessä hangessa

Viime aikoina olen joutunut esittäytymään ensi kertaa uusille kollegoille ja sidosryhmille eri yhteyksissä ja eri tavoin - kasvokkain, paperilla ja verkon kautta. Sitä luulisi, että itsestä puhuminen ja kirjoittaminen olisi tässä iässä jo aika helppoa, mutta näinhän se ei todellakaan ole. Siinä tilanteessa kun ei oikeastaan olla esittäytymässä, vaan ennemminkin esittämässä itseä.

Itsensä esittämisessä voi epäonnistua kahdella tavalla: ylivalmistautumalla ja alivalmistautumalla.

Ylivalmistautumalla onnistut tuottamaan esityksen, jossa on kliseinen alku ja lässähtävä loppu. Tästä piinallisen tietoisena alat ennen esityksesi puolta väliä hakata päätäsi seinään pääsi sisällä: "Ei näin, ei näin - en minä tällainen ole!" Ylivalmistautumisen tunnistaa aloituslauseesta, joka suurimassa osassa tapauksia menee näin: "Tervetuloa myös minunkin puolestani". Kyllä vaan: "myös minunkin"! Kukaan maailmassa ei ole pystynyt vielä selvittämään, miksi tämä alku liittyy juuri ylivalmistautumiseen, mutta niin se vaan liittyy. Ylivalmistautunutta alkua seuraa puuduttava keskiosa, jota leimaa vuosilukujen, päivämäärien ja yksityiskohtien paljous.:"...sitten 1993 toukokuussa aloin saada pikkuhiljaa gradua valmiiksi eikä aikaakaan, kun hellekesänä 1994 siinä alkoi loppu häämöttää." Käytännössä valtaosan ylivalmistautuneista esityksistä lopettaa puhujan sijasta tilaisuuden puheenjohtaja.

Alivalmistautuminen taas lähtee siitä, että olet sulkenut lähestyvän esittäytymisen pois mielestäsi ja joudut tosipaikan tullen improvisoimaan. Tässä vaiheessa on vielä olemassa se häviävän pieni mahdollisuus, että vedät syvään henkeä ja yksinkertaisesti kerrot kuka olet, mistä tulet ja mitä olet tullut tänne tekemään. Valitettavasti 95 % itsensä esittäjistä jättää tämän mahdollisuuden käyttämättä. Sen sijaan 95 % esittäjistä kehittelee mielessään minuuttia ennen esittäytymistä jonkun monimutkaisen ja vaikeaselkoisen anekdootin, vitsin, metaforan tai teeman, jonka varaan yrittää sitten rakentaa esittäytymisen. Alivalmistautumisen tunnistaa esimerkiksi tämäntyyppisistä avauksista: "Iltapäivää hyvät kollegat eli eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Ja tämän sanon siksi, että minun mielestäni me kaikki olemme lumihiutaleita yhteisessä hangessa." Alivalmistaumista seuraavaa hämmennystä et voi paikata millään tiedossa olevalla tavalla. Sen sijaan joudut hämmentyneen yleisön lisäksi itse kuuntelemaan omaa puhettasi, joka juoksee kaukana tietoisen aivotoimintasi edellä.

Alivalmistautumisen hyvä tai huono puoli ylivalmistautumiseen verrattuna on se, että ylivalmistautuneesta itsensä esittämisestä vai 3% kuulijoista muistaa jälkeenpäin edes kuulleensa esittäytymistä. Alivalmistautuneen esittämisen ollessa kyseessä taas 97%:lle kuulijoista jää pysyvä, koskaan muuttumaton muistijälki esittäjästä.

Ensiesittäytymisen jälkeen voit onneksi huokaista helpotuksesta ja lopettaa itsesi esittämisen: Sinut on jo tunnistettu.

En voinut aloittaa joogaa, koska Pokémon

Hyvissä ajoin ennen kesälomaa minulla on varsin jäsentynyt näkemys lomasta. Sopivasti sitä sun tätä uutta ja vanhaa, suunnittelematonta vapaa-aikaa ja suunnitelmallista suorittamista, ystäviä ja yksinäisyyttä. Vuoroin metsää ja halkoja, vuoroin kaupunkia ja digiä. Tasapainoa kaiken ja kaiken muun välillä sillä tavalla kivasti, että loman jälkeen on helppoa aloittaa aivan uusi elämä.

Hyvissä ajoin - paljon ennen loman puoliväliä - jäsentynyt näkemykseni hämärtyy epämääräisen suttuiseksi lomamoodiksi.

Otetaan nyt vaikka oletus siitä, että "Lomalla rentoudun mökin terassilla lukemassa hyvää kirjaa". Tämä oletus osoittautuu virheeksi sillä sekunnilla, kun alan luoda olosuhteita rentoutumiselle. Toisin sanoen alan siivota mökin terassia ja sen ympäristöä, tuunata kalusteita, putsata varastossa pölyyntyneet pöydät ja tuolit, virittää kukkia ja kynttilöitä, heitellä huolettomasti huopia rottinkituolien päälle ja valita lukemattomista kirjoista luettavaa... vain tajutakseni, että tuntikausien väsäämisen jälkeen en enää a) näe lukea kirjaa ja b) todellakaan halua istua ulkona palelemassa. Sen sijaan haluan istua sisällä siivoamattomassa mökissä tuijottamassa facebookia tai telkkaria - mielellään vaikka valtaosan lomastani. Fail.

Tai otetaan tämä klassikko: "Lomalla elän terveellisesti, koska arkena en...ööö...ehdi elää terveellisesti". Myös tässä oletuksessa on valitettavasti kaikki pielessä, vaikka ennen lomaa ei siltä tunnukaan. Lomalla en ensinnäkään ehdi yhtään mitään enkä senkään vertaa ja toiseksi lomalla on täysin mahdotonta elää terveellisesti. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että "terveellinen loma"-oletuksen yli kävelee huomattavasti vahvempi "Lomalla irrottelen ja nautin elämästä, koska arkena en...ööö...voi myöntää tekeväni niin". Näiden ristiriitaisten olettamusten summa on se, että syödyt makkarat, päivittäinen jäätelöannos, ilolla kilistellyt kuohuviinit ja valvotut yöt väistämättä kumoavat mökillä suoritetun hyötyliikunnan, satunnaiset vihersmoothiet, golfkierrokset ja hölkät. Big, big fail.

Myös yllättävät ilmiöt voivat johtaa suunnitelmien kariutumiseen - kuten nyt vaikka uusi pelisovellus kännykässä. Nyt ei vaan pysty remontin loppuviimeistelyyn, kirjapinon läpikahlaamiseen tai kahvakuulatreeniin, koska Pokémon. Epic fail?

Puolessa välissä lomaa alkaakin päänsisäinen neuvottelu ja elämysvaihtokauppa siitä, miksi loma kuitenkin on yksi mahtavimmista lomista ikinä: "Ei tässä mitään joogatunteja ehtinyt aloittaa, mutta toisaalta pääsin tasolle 12 ja kehitin itselleni mahtavan Hypnon." "Ehkä en saanut kahlattua läpi suunnittelemiani venäläisiä klassikoita, mutta pari ruotsalaista dekkaria ja kaikki iltapäivälehdet ehdin lukea kannesta kanteen." "Enpä muistanut tänäkään kesänä pitää somelakkoa, mutta sen sijaan uin toisella tavalla vastavirtaan enkä mennyt mustikkametsään."

Hyvissä ajoissa ennen töihin paluuta minulla on taas varsin jäsentynyt näkemys arjesta. Sopivasti sitä sun tätä uutta ja vanhaa, suunnittelematonta vapaa-aikaa ja suunnitelmallista suorittamista, ystäviä ja yksinäisyyttä. Vuoroin metsää ja halkoja, vuoroin kaupunkia ja digiä. Tasapainoa kaiken ja kaiken muun välillä sillä tavalla kivasti...

Ja jos ne joogatunnit eivät ala vieläkään luistaa, palaan siihen sitten talvilomalla.

Seitsemän vuoden seikkailuja ja säätöä

On olemassa teoria, jonka mukaan merkittävät vaiheet ihmisen elämässä seuraavat toisiaan seitsemän vuoden sykleissä. Oli kyse sitten kehitys-, sosiaali- tai keittiöpsykologiasta, omassa elämässäni tuo seitsemän vuotta taitaa olla aika hyvä tarkastelujakso.

Kohta 47-vuotiaana porhallan parhaillani seitsemännen seitsenvuotiskauteni loppua kohti. Tällekin kaudelle mahtuu jos jonkinlaista säätöä henkilökohtaisessa elämässä, parisuhteessa, perheessä, ystävyyssuhteissa ja työelämässä. Suuria iloja, suuria suruja ja surullisia menetyksiä. Paljon huolta ja paljon iloa läheisten kohtaloista. Harmaata arkea ja hilpeitä juhlia...ja monta hyvää maanantaita!

Taaksepäin katsoen näyttää siltä, että seitsenvuotisjakso toisensa jälkeen on aina edellistä tiiviimpi. Iloiset värit ovat kirkkaampia, surulliset synkempiä, muutokset merkittävämpiä kuin ennen. Samalla kun seitsemän vuotta kuluu paljon nopeammin kuin aikaisemmin, se pitää myös enemmän vaihtelua ja sävyjä sisällään.

Otetaan nyt vaikka vain seitsemän vuotta lapsuudesta: aikahan käytännössä pysyi paikoillaan. Seitsemän ensimmäistä elinvuotta aurinko paistoi huhtikuun alusta syyskuun loppuun ja loppuaika hiihdettiin ja luisteltiin pikkupakkasessa kauniin luonnon keskellä. Kesät vietettiin mökillä suvun kanssa samalla rakkaalla kaavalla ja muita vuodenaikoja rytmitti koulu. Elämä pysyi raiteillaan ihan itsestään ja maailma oli väriltään tasaisen vadelmanpunainen.

Seuraavat seitsemän vuoden jaksot toki osoittivat todeksi kaiken sen sattumanvaraisuuden, mitä elämään voi mahtua. Jostain syystä kuitenkin ne alkupään jaksot näyttäytyvät näitä viimeisiä tasaisempina - vaikka aika saattaakin kullata muistot. Nimittäin tässä kohdassa sen seitsemättä seitsenvuotiskautta muutokset kirpaisevat todella syvältä. Surut ovat suuria ja vaikeita ylittää. Iloisia asioita ja tärkeitä ihmisiä tekee mieli vaalia entistä tarkemmin. Ihmisiä tulee ikävämpi kuin ennen.

Työpaikan vaihtokaan ei ole ollenkaan vain työpaikan vaihtoa, vaan samalla tulee käytyä se seitsemän vuotta vuoristorataa taaksepäin: Mitä sain tehdä ja kokea, mitä opin, mitä en mistään hinnasta enää toistaisi ja mitä kannattaa jatkaa? Keiden kanssa sain tehdä töitä, saavuttaa unelmia, nauraa katketakseni ja kirota kaiken alimpaan helvettiin? Keiden kanssa sain ystävystyä ja jakaa paljon muutakin kuin työasioita?

Viime maanantaina alkaessani siivota työhuonetta, mietin miten vaikeaa olisi siirtää ja tallentaa kaikki seitsemän vuoden aikana keräämäni aineisto ja tieto eteenpäin. Juu ei, ei ole vaikeaa. Se yksi ohut mappi, joka lopulta jäi jäljelle kaikista paperivuorista, esitteistä, lehtileikkeistä ja epämääräisistä muistiinpanoista, on itse asiassa aika helposti siirrettävissä ihan mihin vaan. Eikä sähköisten aineistojen osalta tilanne taida juurikaan tästä poiketa.

Lounaalla surin tätä havaintoani työkavereiden kanssa ja onneksi päädyimme lohduttavaan ajatukseen. Jos seitsemän vuoden työstä jäljelle jäävä jälki olisi mapitettavissa, olisi tilanne oikeastaan aika huono. Sen sijaan, jos siitä ajasta jää työyhteisöön positiivinen tunnejälki ja pysyviä toimintatapoja, on tilanne aika hyvä. Nähtäväksi jää - mutta ei kyllä mappeihin!

Töiden lisäksi omassa elämässäni on muutoksessa myös perheen arki. Vanhemmat lapset muuttavat omaan kotiin (ja takaisin) ja tuovat uusia perheenjäseniä meille, kuopus alkaa elää teinin elämää ja kotia rempataan muutosten mukaan. Ihania, iloisia muutoksia ja ihmisiä, jotka tuovat hyvää energiaa ja liikettä elämään.

Lomalla ajattelin pohdiskella vähän sitä, miten ja minkälaisen jäljen haluaisin seuraavan seitsemän vuoden aikana jälkeeni jättää. Paperipinon mappiin tai kansion Driveen? Toimintatavan jonkun yhteisön arkeen? Tunnejäljen sydämiin vai lukujonon exceliin?

Nähtäväksi jää, mutta ei välttämättä niihin mappeihin.

Mustat farkut ja valkoinen t-paita

Erään perheen 11-vuotiaalla pojalla - sanotaan nyt vaikka Eetulla - on perjantaina diskoilta. Keskiviikkona asia tulee puheeksi iltapalalla. Sivulauseesta käy ilmi, että illalle on pukukoodi: Mustat farkut ja valkoinen t-paita.

Eetun isä toteaa keskustelusävyyn, että sullahan on ne mustat housut. Poika nyökkää ja jatkaa Aku Ankan lukemista, äiti valpastuu. Äiti toteaa keskustelusävyyn, että huomenna mennään kauppaan ja ostetaan mustat farkut ja valkoinen t-paita.

Isä valpastuu: Sillä on mustat housut, pestään ne.

Äiti: Siis mitkä housut?

Poika: No ne, mitkä mulla on joka päivä.

Isä: Ei ne, nehän on ne vuorilliset. Mutta ne mustat farkut.

Äiti: Niin siis ei Eetulla ole mustia farkkuja. Ne vuorilliset on ulkohousut.

Poika: Ne on ihan hyvät, mulla on ne joka päivä!

Isä: Ettekö te juuri ostaneet sille mustat farkut?

Äiti: Ne ainoat mustat farkut, jotka Eetulla joskus on ollut, loppuisivat tällä hetkellä polven yläpuolelle. Ei ole mustia farkkuja.

Isä mutisee: Juuri ostitte farkut.

Äiti: Niin ostettiin! Ostettiin siniset farkut!

Isä: On sillä nekin mustat, jotka ulottuvat yli polven ja ovat mustat!

Poika valpastuu, vilkaisee äitiä: Äiti! Ne on shortsit!

Äiti: No ei kai se herran tähden shortseissa diskoon mene!

Poika mutisee: Mulla on ihan hyvät mustat housut.

Isä mutisee: No ainakin ne on pitkät shortsit. 

Äiti menee vaatekaapille ja käy läpi pojan housut. Siniset farkut, siniset farkut, harmaat verkkarit, harmaat shortsit, siniset verkkarit, siniset shortsit - ja mustat pitkät shortsit. Lattialla taas on siniset verkkarit, pyjama ja mustat vuorilliset ulkohousut. Äiti palaa keittiöön.

Isä ja poika vilkaisevat äitiä.
Äiti: Onko sulla valkoinen t-paita?

Poika vilkaisee isää, mutisee: On. Mulla on se joka päivä.

Äiti, keskustelusävyyn: Huomenna mennään kauppaan ja ostetaan mustat farkut ja valkoinen t-paita.

Maslow'n tarvehierarkian puuttuva taso

Kukaan markkinoinnin, työpsykologian ja johtajakoulutusten kanssa tekemisissä oleva ei ole voinut välttyä Maslow'n tarvehierarkialta. Puolet asiaan perehtyneistä asiantuntijoista viittaa edelleen esityksissään Maslow'n teoriaan, toinen puoli taas perustaa esityksenä teorian kritiikkiin.

Psykologi Maslow oli hengeltään pikkumaisuuteen kallellaan oleva insinööri, jolla itsellään oli ilmeisesti ylikorostunut tarve järjestää elämä ymmärrettäväksi selkeiden luokittelujen kautta. Tämän tarpeen hän tartutti seuraajiinsa, jotka kiteyttivät ja visualisoivat Maslow'n ajattelun pyramidin muotoiseen rakennelmaan. Viiteen tasoon jaettu pyramidi levisi kulovalkean tavoin ihmistä ymmärtämään pyrkiviin tieteisiin ja tarjosi helposti selitettävän mallin tutkijoille, opettajille ja konsulteille. Maslow lisäsi malliinsa myöhemmin myös kuudennen tason, jonka kukin asiantuntija omista lähtökohdistaan joko lisäsi powerpointteihinsa tai ei.

Maslow'n mukaan ihminen selittyy tarpeidensa mukaan. Minä, ihminen, tarvitsen selviytyäkseni tiettyjä fysiologiaan, turvallisuuteen, yhteenkuuluvuuteen ja rakkauteen, arvonantoon sekä itseni toteuttamiseen ja ylittämiseen liittyviä asioita. Vallitsevan käsityksen mukaan jotkut näistä tarpeista ovat kriittisemmässä asemassa kuin toiset ja tärkeysjärjestys vaihtelee vaikkapa elämäntilanteen mukaan. Ravistelevin esimerkki taitaa olla keskitysleireiltä, joilla fysiologisten tarpeiden täyttyminen oli minimissään, mutta itsensä toteuttamisesta saattoi syntyä keino selvitä kauheuksista hengissä.

Keittiöpsykologina ja psykologin siskona allekirjoitan ilman muuta Maslow'n ajattelun teoriassa ja käytännössä. Sitä paitsi pyramidi on hyvä esitystapa kaikille monimutkaisille asioille. Enkä siis missään nimessä yhdy Maslow’n tarvehierarkian äärimmäisiin kriitikoihin vaan päinvastoin, koen vahvasti olevani ajattelultani uusmaslowilainen. Itse asiassa tässä ollaan nyt jopa tiedeuutisen äärellä - olen nimittäin hiljattain löytänyt Maslow’n tarvehierarkiasta puuttuvan tason.

Maslow’n tarvehierakiasta on tosiaan puuttunut yksi taso ja se taso on tarve heitellä lehmiä. Tämä tarve ei olisi välttämättä koskaan paljastunut ilman nykyaikaisia sosiaalisen median palveluja, käytännössä Facebookia. Faecbookin alkuvaiheessa koko palvelun keskeinen toiminto oli lehmien heittely kaverilta toiselle. Palveluun liityttiin, lisättiin kavereita ja alettiin heitellä kavereille virtuaalisia lehmiä. Näin ilmaistuna asia voi tuntua oudolta, mutta te jotka olitte paikalla muistatte varmasti sen tunteen, kun rankan työpäivän jälkeen istuitte Facebookin ääreen  ja aloitte heitellä lehmiä kavereille? Missään muussa yhteydessä tämä ei ollut koskaan aiemmin ollut mahdollista.

Facebook on muuttunut ja lehmien heittely ei enää sisälly palveluun. Jossain tulevaisuuden tarkastelussa tämä voi osoittautua valtavaksi virheeksi. Mutta hävisikö tarve heitellä lehmiä – poistuiko Maslow’n tarvehierarkiaan ehdottamani uusi taso? Enpä usko, ei poistunut. 

Lähimmäksi lehmän heiton tarpeen tyydytystä pääsee uusista palveluista tällä hetkellä Snapchat. Jo kymmenet - jos ei sadat - tuhannet aikuiset ihmiset kuvaavat itsensä päivittäin palvelussa, muokkaavat kasvonsa merihirviöksi, viiksekkääksi poliisiksi, meikatuksi transuksi tai söpöksi hauvaksi ja lähettävät sen jälkeen kuvansa ystävilleen tai julkiseen jakoon. Eläimiä Snapchatissä ei varsinaisesti pysty kavereille heittelemään - vielä - mutta saman tarpeen palvelu tyydyttää.

Lehmien heittelemisen tarve on ilman muuta ihmisen perustarve. Meillä pitää olla tapoja irrotella, vitsailla, päästää irti ja tehdä typeryyksiä. Haluamme nauraa itsellemme ja ja ottaa ilon irti elämästä. Haluamme hölmöillä ja pelleillä ja kuvata itsemme söpöinä hauvoina. 

Maslow oli nerokas ajattelija, mutta samalla myös tosikko. Hänen ajattelunsa eteenpäin vieminen on mahdollista, mutta vain lisäämällä alkuperäiseen tarvehierarkiaan hiukan kipinää ja iloa. Tarvitsemme ruokaa ja arvostusta, mutta tarvitsemme myös tapoja heitellä lehmiä! 

Kuva: Kahvallinen lehmä.