Saako lukea paperista?

Muistaako kukaan muu viisikymppinen kysyneensä tätä kysymystä lapsena opettajalta sydän pamppaillen? Entä muistatteko sen helpotuksen, jos lupa paperista lukemiseen annettiin? Tai sen vatsanpohjassa saakka tuntuvan jännityksen kun selvisi, että paperista lukeminen oli kiellettyä? Jonkun oppimisen äärellä tässä tietysti oltiin. Joko piti osata asia ulkoa ilman paperia tai sitten oltiin harjoittelemassa esiintymistä. Siitä ei muistaakseni niinkään oltu kiinnostuneita, mitä paperi oppilaalle edusti tai mitä siihen oli piirretty tai kirjoitettu.

Tässä kohdassa kirjoitustani kysyin paikalle sattuneelta kuopukselta, onko hän koskaan kysynyt koulussa, saako lukea paperista. Kuopus mietti asiaa ja totesi, että ei ehkä juuri noilla sanoilla. Samaan aikaan hän tunnisti hyvin syyt, miksi "paperista lukeminen" ei ole toivottua tai sallittua. Paperista lukeminen ei vaan ole yhtä vakuuttavaa kuin spontaanilta vaikuttava puhe, yleisöön pitää aina saada katsekontakti ja paperista tulee helposti se tunne, että puhuja ei ole tilanteeseen valmistautunut.

Ehkä mikään ei siis ole muuttunut 35:ssä vuodessa?

Olen lapsesta saakka hakeutunut tilanteisiin ja tehtäviin, joissa saa ja pitää esiintyä ja puhua ihmisjoukoille. Pienestä saakka olen pitänyt esiintymisestä enemmän kuin mistään muusta! Ja vaikka pidän esiintymisestä edelleen, se ei sulje pois sitä tosiasiaa, että vihaan esiintymistä. Oikeastaan vihaan sitä, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän puhuminen ja esiintyminen yleisölle minua jännittää. Ennen isoja tilaisuuksia saatan valvoa öitä, muutun kireäksi ja poissaolevaksi. Ahdistun. Pahimmat aikuisiän painajaisenikin liittyvät tähän: Näen pahoja unia siitä että joudun täysin laulutaidottomana esiintyjänä konserttiin, jossa tuhatpäinen yleisö odottaa minun laulavan koreankielisiä aarioita. Uni etenee askel askeleelta piinallisen hitaasti pukuhuoneesta lavalle....Naurettavinta on se, että jos joku tarjoaisi minulle tällaista mahdollisuutta tosielämässä, luultavasti suostuisin - ja ajaisin itseni hulluuden partaalle sen jälkeen.

Koska esiintymisten lopettaminen ei tunnu olevan vaihtoehto, olen kehitellyt itselleni työkaluja ja keinoja, joilla saan jännityksen haltuun. Kuopuksen ollessa pieni, harjoittelin istuttamalla hänet ja pehmolelut kellarin sohvalle kuuntelemaan puheitani. Yleisö oli lahjottavissa ja suosio valtava! NLP-valmennuksessa opin kohtaamaan vihamielisen tai vastustavan yleisön suojaamalla itseni oranssilla kuplalla...Olen opetellut myös ajanhallintaa eli valmistautumaan paremmin ja ajoissa. Nykyisten kollegoitteni kanssa olemme myös jakaneet toinen toisillemme vinkkejä ja puheita, joita jokainen meistä joutuu vuorollaan pitämään erilaisissa muodollisemmissa tilanteissa.

Kaikkien näiden keinojen joukossa kaikkein paras ratkaisu tuntuu itselleni olevan edelleen se paperi - olkoon sitten vaan vaikka ipadissa tai puhelimessa. "Paperiin" olen tiivistänyt etukäteen sen sanoman, minkä toivon tilaisuudessa pystyväni välittämään. Se mukanani tiedän, että vaikka jännitys sekoittaisi tilanteessa hengitykseni tai ajatukseni, pystyn aina palauttamaan itseni takaisin asiaan. Kun tätä ei tarvitse jännittää, voin keskittyä tilanteessa kaikkeen muuhun tärkeään: tunnelmaan ja vuorovaikutukseen muiden osallistujien kanssa.

Kaikkein eniten jännitän tilanteita, joissa ihmiset ovat koolla kokonaisvaltaisesti tunteineen - ilossa tai surussa. Liikutun helposti molemmista ääripäistä enkä osaa tai edes halua ulkoistaa omia tunteitani tilanteesta pois. Perheen kesken ja monissa työyhteisöissä olenkin ollut tunnetusti se itkupilli, joka ei pysty puhumaan ilman kyyneleitä missään tilanteessa.

Tämä kirjoitus sai alkunsa tilanteesta, jossa tiesin kohtaavani surun musertaman yhteisön jonka suruun itsekin vahvasti liityin. Tässäkin tilanteessa turvanani oli paperi, johon olin etukäteen  rauhassa kirjannut ne asiat, jotka halusin tilaisuudessa välittää. Paperin lisäksi turvauduin mielikuvaan tukenani olevasta edesmenneestä isoisästä, kirkkoherrasta, jonka tiesin varmasti pystyneen kohtaamaan kaikki mahdolliset elämän surut ja ilot ihan ilman paperiakin.

Kokemukseni tästä valtavan liikuttavasta tilaisuudesta oli se, että paperista sai lukea ja annoimme toisillemme luvan liikuttua. Loppujen lopuksi kyse oli vain hyvin vähän asioista ja paljon enemmän kohtaamisesta ja jaetuista tunteista. Tunteille annettiin tilaa ja meillä kaikilla oli lupa surra ja muistella yhdessä. Ja sellaiseen on vaikea valmistella puhetta.

Jos joku joskus vielä kysyy sinulta tai kysyt ehkä itseltäsi "saako lukea paperista", kehotan vastaamaan: kyllä saa! Sen seurauksena saatat antaa luvan myös tunteille ja vuorovaikutukselle, jota ilman paperia jännittäen ei välttämättä synny.