24.9.2017

Epämukavuusalue ilman mukavuuksia

Vähän aikaa sitten luin blogin aiheesta, jota olen itsekin pyöritellyt mielessäni, nimittäin epämukavuusalueesta. Riitta Hyppänen kirjoitti aiheesta hyvin ja mietti mm. korvaavia käsitteitä koko epämukavuusalueelle - sitä kun käytetään niin monissa eri yhteyksissä ja tarkoituksissa nykyään (http://riittahyppanen.fi/rubiikki-epamukavuusalueelta-oppimismatkalle/).

Itse olen sitä mieltä, että epämukavuusalueen käsitteen käyttöä pitää nimenomaan ja ehdottomasti rajoittaa ja samalla sen merkitys pitää rajata ja kirkastaa. Missään tapauksessa siitä ei pidä luopua - epämukavuusalue on ilman muuta tullut jäädäkseen.



Kuva lainattu: http://leostranius.fi/2014/06/pelon-voittaminen-vierailu-epamukavuusalueella/

Hyppäsen blogi vahvisti joka tapauksessa käsitystäni siitä, että jonkun merkillisen väärinkäsityksen johdosta olemme alkaneet sotkea epämukavuusaluetta johonkin toisen todellisuuden la-la-maahan, paikkaan, jossa käydään viihtymässä ja josta tullaan ulos jonkun uuden osaamisen, tiedon tai valaistumisen kanssa. Olemme siis alkaneet hilata epämukavuusaluetta kohti jotain sellaista, joka itse asiassa kuulostaakin...mukavalta? Mukava epämukavuusalue?! Helppo vaikeus? Musta valkoinen? Ei mikään ihme, että moni epämukavuusalueelle vapaaehtoisesti pyrkivä on itse asiassa johdettu harhaan jo lähtökuopissa ja loputkin sinne sysätyt eksyvät matkalla.

Hotelliala ja autoteollisuus ovat tällä hetkellä melkein ainoat mieleen tulevat alat, jossa epämukavuuden ja mukavuuden raja on kristallinkirkas. Vai milloin viimeksi olet tilannut huoneen epämukavuuksilla? Tai auton, johon saa lisävarusteeksi nämä ja nämä epämukavuudet? Sen sijaan esimerkiksi liikuntabisnes ja hyvinvointipalvelut liikkuvat aika usein harmaalla alueella: ”Tervetuloa meidän salillemme, täällä liikutaan epämukavuusalueella!” No ei todellakaan liikuta - tosiasiassa jokainen siellä hikoileva tuntee olonsa tosi mukavaksi hikoilunsa takia. Tai: ”Kokeile nyt retriittiryhmäämme – täällä opitaan yhdessä kulkemaan epämukavuusalueen kautta kohti mielenrauhaa.” No ei kyllä opita, koska ihan oikeasti kaikkien osallistujien mielestä on oikeasti tosi MUKAVAA istua ryhmässä miettimässä elämän hankaluuksia ja siitä se sitten syntyy se mielenrauhakin.

Eli tässä se nyt tulee, se varsinainen uutinen: Epämukavuusalueen tunnistaa siitä, että siellä ei ole mukavaa. Itse asiassa aika lailla päinvastoin: Epämukavuusalueella on…epämukavaa. Epämukavan taas tunnistaa siitä, että se tuntuu jollain tavalla ikävältä – liian kuumalta, liian kylmältä, vaikealta, nololta, hävettävältä, surkealta, raskaalta tai synkältä. Vastenmieliseltä. Tai joltain näiden yhdistelmältä – siis sanalla sanoen epämukavalta.

Epämukavuusalueita on olemassa ja niille on varmasti oma paikkansa meidän kaikkien elämässä. Ja jokaikisessä tapauksessa, jokaikisellä kerralla epämukavuuden määrittelee jokainen sillä alueella kävijä itse. Luultavasti sieltä romuna ulos tullessa on todellakin oppinut jotain uutta, tietää jotain entistä paremmin tai voi olla jopa jonkun asian suhteen valaistunut. Mutta mukavaa siellä ei taatusti ole ollut!






13.4.2017

Tyhmyyden tabu ja ylistys

Epäonnistuminen on muotia ja moka on lahja. Tässä ajassa et löydä mielipidevaikuttajaa tai gurua, joka ei sallisi, puolustaisi tai edustaisi rohkeutta, kokeiluja ja epäonnistumisista oppimista. Pidän tästä trendistä ja allekirjoitan sen alla olevan logiikan: kukaan meistä ei ole täydellinen. Ja johonkin akuuttiin tarpeeseen mokaamisen salliminen on meillä selvästi vastannut. Ehkä olemme oppineet kantapään kautta, että luterilainen työmoraali, virheettömyyteen pyrkiminen ja erehtymisen minimointi liian helposti johtaa epärealistiseen täydellisyyden tavoitteluun, pahoinvointiin ja uupumiseen.

Hyväksytään siis se, että epäonnistuminen on sallittua.

Samalla kun peukutamme epäonnistumiselle, on kuitenkin hyvä muistaa se, mikä ei edelleenkään ole muotia, lahja eikä sallittua - eikä vastaa mihinkään tarpeeseen, toisin sanoen tyhmyys. Tyhmyys on hyvinvoivan keskiluokkamme häpeätahra, jonka salailu vie luultavasti huomattavan paljon enemmän aikaa ja energiaa kuin kaikkien hyväksyttävien epäonnistumisten suunnittelu, toteutus ja raportointi yhteensä.

Tyhmyys on tunkkaista, latteaa ja hahmotonta. Epäkiinnostavaa. Saat olla paha ja ilkeä, kunhan et ole tyhmä! Tyhmyyden tabun tunnistaa siitäkin, että kukaan ei ole koskaan vapaaehtoisesti luonnehtinut itseään tyhmäksi. Lähestulkoon kaikki muut tabut onkin jo rikottu.  Voit olla rehellisesti hidas hämäläinen, maalainen, hipsteri, nörtti tai snobi, mutta taivas varjelkoon sinua tyhmyydeltä. Vai koska viimeksi kuulit työkaverisi esittelevän itsensä "kolmen lapsen tyhmänä äitinä"? Eikä varmasti tule sitä päivää, jolloin ylpeä isoäiti esittelee lapsenlapsensa värikkäänä joukkona, jossa "vanhin on oikea villikko, keskimmäinen sellainen lukutoukka ja nuorin...no nuorin on tyhmä." 

Tässä valossa henkilökohtainen tyhmyyden kokemus arjessa on ymmärrettävästi hivenen raskasta.

Tyhmyyttä voidaan määritellä vaikkapa sen vastakohtien tai toisaalta vastaavuuksien kautta. Tyhmän vastakohtia ovat älykäs, fiksu ja viisas - synonyymejä taas tietämätön, älytön tai sivistymätön – ennen jopa tuhma. Wikipedia-määritelmät tyhmyydestä aiheuttavat ensin naurunpyrskähdyksiä, sen jälkeen rankkaa pohdintaa peilin edessä: 


"Toiminnallinen tyhmyys on kriittisen pohdinnan poissaoloa, jota esiintyy esimerkiksi työpaikoilla. Tyhmyys luo organisaatioon yhtenäisen ja yksimielisen tilan, jossa työntekijä alkaa välttää päätösten, rakenteiden ja visioiden kyseenalaistamista. Samanaikaisesti tyhmyys kuitenkin nostaa organisaation tuottavuutta ja tehokkuutta. Jos liian moni terävä yksilö ehdottaisi vaihtoehtoisia toimintatapoja tai kysyisi kriittisiä kysymyksiä, työ hidastuisi. Tyhmyyttä ei vain saa olla liikaa."

Liika on liikaa missä tahansa, mutta oman tyhmyyden tunnistaminen ja tunnustaminen tässä älyllisyyttä ihannoivassa maailmassa on välillä ihan erityisen liikaa.

Mistä päästäänkin sitten tämän kirjoituksen henkilökohtaiseen osuuteen. Minulla on aina ollut pyrkimys, ilo ja kunnia hakeutua itseäni älykkäämpään seuraan ja olen onnistunut ympäröimään itseni fiksuilla ja viisailla ihmisillä. Tämän seurauksena kokemus omasta riittämättömyydestä - suomeksi sanottuna tyhmyydestä - on tullut valitettavan tutuksi. Osittain olen jo tullut sinuksi oman tyhmyyteni kanssa, osittain olen vieläkin ”ei-tämä-ollut-tyhmyyttä-tämä-oli-trendikäs-epäonnistuminen-ja-oikeasti-olen-ihan-fiksu”-kaapissa.

Arkinen esimerkki elävästä elämästä. Istun täydessä salissa äärimmäisen fiksujen ihmisten kanssa, haltioituneena älykkäistä esityksistä ja säkenöivästä keskustelusta kiinnostavien aiheiden parissa. Tilaisuus lähestyy loppuaan ja on yleisökysymysten aika. Kenenkään ei ole pakko sanoa mitään, eikä se oikeastaan ole edes toivottavaa. No niin. Enkö kuitenkin huomaa oikean käteni hivuttautuvan ylös ja puheenvuoron saatuani kuule oman ääneni kysymässä jotain…tyhmää?!? KYLLÄ vaan, sieltä se taas tulee: oikeasti tyhmä kysymys, ei todellakaan sellainen ”ns. tyhmä kysymys”, joka on vain vaatimattomuudella kuorrutettu pirullisen älykäs vastaveto johonkin aikaisempaan (tyhmään) kommenttiin.  Eli niin vaan suustani tulee ihan aidosti erittäin typerä kysymys.

Myötähäpeän ilmapiiri tulee näissä tilanteissa tutuksi, toisaalta myös positiivinen suhtautuminen ”toiseuteen”. Tässä tapauksessa ”tyhmään toiseuteen”.

Toinen esimerkki. Jääräpäisenä (ja suhteellisen tyhmänä) henkilönä en suostu (pysty) esittämään fiksumpaa kuin olen, vaan kuvittelen jotenkin perimmäisen fiksuuteni säteilevän ympärilläni kaikesta huolimatta. ”Kaikella” viittaan tässä siihen, että parhaat selviytymiskeinot elämässä ovat mielestäni naiivi usko hyvään, sokea luottamus ihmiseen (kunnes toisin todistetaan) ja hyväntahtoinen huumori.

Edellä mainitut keinot ovat näkyvästi läsnä arjessani, tekemisissäni ja sanomisissani ja taitavat olla aika oleellinen osa persoonaani. Näitä selviytymiskeinoja ei valitettavasti pidetä synonyymeinä älykkyydelle, mutta sen sijaan niiden ja tyhmyyden välillä on havaittavissa selkeä korrelaatio. BINGO! Kaikista maailman vaihtoehdoista olen valinnut elämästä selviytymisen strategiaksi tyhmyyden.



Viime aikoina olen miettinyt tyhmyyden teemaa paljon ja suunnitellut paitsi tätä henkilökohtaista kaapista ulostuloa, myös jonkinlaista järjestäytymistä. Tyhmyydessä on paljon hyvää ja paljon sellaista, joka ansaitsee tulla näkyväksi. Voi olla, että aika ei ole vielä kypsä tyhmien ihmisten näyttävälle kokoontumiselle, mutta ennen pitkää sekin aika tulee. Ehkä silloin on mahdollista – kunpa olisikin - kääntää vanha paradigma ”joukoissa tyhmyys tiivistyy” uudeksi paradigmaksi ”tyhmien joukot tiivistyvät”.


Ei tyhmempää. Ei todellakaan.