22.6.2016

Seitsemän vuoden seikkailuja ja säätöä

On olemassa teoria, jonka mukaan merkittävät vaiheet ihmisen elämässä seuraavat toisiaan seitsemän vuoden sykleissä. Oli kyse sitten kehitys-, sosiaali- tai keittiöpsykologiasta, omassa elämässäni tuo seitsemän vuotta taitaa olla aika hyvä tarkastelujakso.

Kohta 47-vuotiaana porhallan parhaillani seitsemännen seitsenvuotiskauteni loppua kohti. Tällekin kaudelle mahtuu jos jonkinlaista säätöä henkilökohtaisessa elämässä, parisuhteessa, perheessä, ystävyyssuhteissa ja työelämässä. Suuria iloja, suuria suruja ja surullisia menetyksiä. Paljon huolta ja paljon iloa läheisten kohtaloista. Harmaata arkea ja hilpeitä juhlia...ja monta hyvää maanantaita!

Taaksepäin katsoen näyttää siltä, että seitsenvuotisjakso toisensa jälkeen on aina edellistä tiiviimpi. Iloiset värit ovat kirkkaampia, surulliset synkempiä, muutokset merkittävämpiä kuin ennen. Samalla kun seitsemän vuotta kuluu paljon nopeammin kuin aikaisemmin, se pitää myös enemmän vaihtelua ja sävyjä sisällään.

Otetaan nyt vaikka vain seitsemän vuotta lapsuudesta: aikahan käytännössä pysyi paikoillaan. Seitsemän ensimmäistä elinvuotta aurinko paistoi huhtikuun alusta syyskuun loppuun ja loppuaika hiihdettiin ja luisteltiin pikkupakkasessa kauniin luonnon keskellä. Kesät vietettiin mökillä suvun kanssa samalla rakkaalla kaavalla ja muita vuodenaikoja rytmitti koulu. Elämä pysyi raiteillaan ihan itsestään ja maailma oli väriltään tasaisen vadelmanpunainen.

Seuraavat seitsemän vuoden jaksot toki osoittivat todeksi kaiken sen sattumanvaraisuuden, mitä elämään voi mahtua. Jostain syystä kuitenkin ne alkupään jaksot näyttäytyvät näitä viimeisiä tasaisempina - vaikka aika saattaakin kullata muistot. Nimittäin tässä kohdassa sen seitsemättä seitsenvuotiskautta muutokset kirpaisevat todella syvältä. Surut ovat suuria ja vaikeita ylittää. Iloisia asioita ja tärkeitä ihmisiä tekee mieli vaalia entistä tarkemmin. Ihmisiä tulee ikävämpi kuin ennen.

Työpaikan vaihtokaan ei ole ollenkaan vain työpaikan vaihtoa, vaan samalla tulee käytyä se seitsemän vuotta vuoristorataa taaksepäin: Mitä sain tehdä ja kokea, mitä opin, mitä en mistään hinnasta enää toistaisi ja mitä kannattaa jatkaa? Keiden kanssa sain tehdä töitä, saavuttaa unelmia, nauraa katketakseni ja kirota kaiken alimpaan helvettiin? Keiden kanssa sain ystävystyä ja jakaa paljon muutakin kuin työasioita?

Viime maanantaina alkaessani siivota työhuonetta, mietin miten vaikeaa olisi siirtää ja tallentaa kaikki seitsemän vuoden aikana keräämäni aineisto ja tieto eteenpäin. Juu ei, ei ole vaikeaa. Se yksi ohut mappi, joka lopulta jäi jäljelle kaikista paperivuorista, esitteistä, lehtileikkeistä ja epämääräisistä muistiinpanoista, on itse asiassa aika helposti siirrettävissä ihan mihin vaan. Eikä sähköisten aineistojen osalta tilanne taida juurikaan tästä poiketa.

Lounaalla surin tätä havaintoani työkavereiden kanssa ja onneksi päädyimme lohduttavaan ajatukseen. Jos seitsemän vuoden työstä jäljelle jäävä jälki olisi mapitettavissa, olisi tilanne oikeastaan aika huono. Sen sijaan, jos siitä ajasta jää työyhteisöön positiivinen tunnejälki ja pysyviä toimintatapoja, on tilanne aika hyvä. Nähtäväksi jää - mutta ei kyllä mappeihin!

Töiden lisäksi omassa elämässäni on muutoksessa myös perheen arki. Vanhemmat lapset muuttavat omaan kotiin (ja takaisin) ja tuovat uusia perheenjäseniä meille, kuopus alkaa elää teinin elämää ja kotia rempataan muutosten mukaan. Ihania, iloisia muutoksia ja ihmisiä, jotka tuovat hyvää energiaa ja liikettä elämään.

Lomalla ajattelin pohdiskella vähän sitä, miten ja minkälaisen jäljen haluaisin seuraavan seitsemän vuoden aikana jälkeeni jättää. Paperipinon mappiin tai kansion Driveen? Toimintatavan jonkun yhteisön arkeen? Tunnejäljen sydämiin vai lukujonon exceliin?




Nähtäväksi jää, mutta ei välttämättä niihin mappeihin.